Fredrik Cygnaeuksen esipuhe Margaretan ensipainokseen
Aleksis Kiven Margareta-näytelmän ensipainos julkaistiin syksyllä 1871, jolloin kirjailija itse oli jo potilaana Lapinlahden (Lappvikenin) mielisairaalassa. Kiven pitkäaikainen tukija Fredrik Cygnaeus oli osallistunut ensipainosprosessiin, ja hän kirjoitti ensipainokseen esipuheen. Fraktuuralla painetulla 4-sivuisella esipuheella ei ole otsikkoa. Esipuheessa Cygnaeus ei käsittele juuri lainkaan itse näytelmää vaan Kiven merkitystä suomalaisessa kirjallisuudessa. (Cygnaeus 1871.)
Tässä liitteessä julkaistava Cygnaeuksen esipuheen teksti on samassa muodossa kuin ensipainoksessa; alkuperäisen ladontavirheitä ei ole korjattu. Tekstin rivitys ei noudata ensipainoksen taittoa. Kaksi ensipainoksessa olevaa harvennusta on korvattu kursiivilla. Esipuhe on julkaistu ilman otsikkoa Margaretan ensipainoksen sivuilla iii–vi:
Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöiwää runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä kohtalo tehnyt wielä mustemmaksi sumullaan. Hänen woimallisen henkensä wiimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polwille nousewaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja; se wielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa, missä Suomen pääkaupungin wäsyneet henget saawat rauhassa lewätä, on saman Lappwikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, waikka waloisammat, eiwät kuitenkaan saata usein luoda waloa hautojen siwuitse eksyneiden henkien pimentyneisin ajatus-sywyyksiin.
Yhdessä näistä kamottawista kammioista, jotka owat aiotut meiltä poistemmatuille, waan ei wielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi päässeille, on kätketty meidän näkywistämme, waikk’ei sentään meidän säälistämme – Stenwall, Kiwi. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä samassa paikassa, samassa mielentilassa, Daniel Hjort’in nerokas luoja. Se ei ole aiwan wähäinen asia niin wähäiselle maalle kuin Suomi, että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista runoilijaa.
Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas että siltä on woinut kadota kaksi senwertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on toiselta puolen kowin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta. Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat owat hukkuneet, tekee tämän kaipauksen wielä tuntuwammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa, että se ihmeellisesti loistawa päiwä, jonka Suomen kansan runo-henki on wiettänyt ja elänyt wiime-kuluneina wuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin muuttuwa hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatawaa wanhemmalta runoniekka-polweltaan, sen se on melkein wiimeiseen tähteesen asti saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuwat nuoremman polwikunnan woimallisimmissa käsissä, niin on aika että täälläkin walmistautaan wastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aika-kausien sijaan. Erittäin wäkewähenkisissä kansoissa on yhtähywin nähty ihmeellinen woima, joka lakastuneista runo-wainioista taas tuottaa ilmiin uuden, rehoittawaisen wiljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis uskaltaisi wäittää että Kalewalan ja Franzénin maassa ei tule nähtäwäksi uutta todistusta siihen. Mutta warmemmalla kuin toiwolla me emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.
Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät riwit kirjoitan, ennenkuin Kiwen nimi woisi pimentyä hänen maanmiehillensä selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulewainen kohtalomme pimentywä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee wasta myönnettäwäksi että hänen runo-intonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeen-menemättömiä jälkiä runo-woimansa woitto-retkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin owat epäilemättä kaikki yhdistywät, että Kiwelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmä-runoudessa, meidän maassa näille päiwin saakka ei ole kohonnut wertaista, jos waan arwostelija suopi täyden arwon kaiken dramallisen runouden pää-perusteelle, runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan peittelemättä ett’en näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kowin monta, jotka woittaisiwat Kiwen siinä suhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta, että warsinkin dramallisessa runoudessa siwistys on wälttämättömän tarpeellinen, siwistys, joka walmistelee runoniekan luonnonlahjan luomia ja walaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän myös että ”i tusen former trifs det sköna”; minä tiedän että Belwederen Apollonin ja Laokoonin kuwat owat keskenänsä yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat eriluonteiset. Ja etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aiwan epäilemätöntä seikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla toimeen ilman sitä siwistystä, jonka kirjaoppi sekä seurallinen kanssakäynti suowat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut nerollisia teoksia, joiden wertaa ei paljas siwistys ja oppi koskaan olisi saaneet aikaan. Yhtähywin kuin Kalewalan nimettömiä runoilijoita wedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtähywin sopii siihen Kiwenkin nimi. Katsokaamme kuinka paljon hänen runohenkensä on luonut kowimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän, jotka olemme kaswatuksemme awuksi saaneet käyttää kaikkia siwistyksen suomia keinoja, tulee wielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me olemme sangen wähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus waatia.
Kiwen ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen runohengelleen ehtymättömän woiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän tai wähemmin puuttuu. Hänen henkensä ei ollut wieraantunut pois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin jaloimmissa wiini-lajeissa, woimallisesti kaswinpaikan tuore haju. Hämmästyttäwä on nähdä millä sanain woimalla hän usein luopi eläwää henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuwausten, waan myös ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä wiehättäwä dramallinen sanain-woima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta ensimmäisissä sanoissa, ja samallaisia tawataan tiheässä edempänäkin. Nämät woimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä runoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan sywimmästä sydämestä, sydämestä, jonka rakkaus on yhtä woimallinen kuin sen wihakin.
Muutenkin on tämän runoelman koko peri-aatos samallaista kaikua. Siitä syystä ei ole helppo päättää mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa se on asetettawa. Tuossa kammottawassa teossa, joka tässä liikkuwien henkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta – paitsi yhdellä ainoalla – wieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä woi oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s. o. muuttumisista näytelmän henkilöiden mielentilassa, waikka kyllä tuimia tunteita tragillisella tawalla heissä on riehumassa. Kenties woiwat kuitenkin todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortawaisen ulkonaisen tapahtuman waikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena wastapainona niille puutteille, jotka dramataiteen tieteellinen silmä on hawaitsewa tässä merkillisessa runoelmassa. Totisesti dramallinen paitsi sitä on warmaan kumminkin se ihana pyrintö sowitukseen tässäkin hirweässä tilassa, joka myös muissa Kiwen teoksissa kajastaa kaikkien sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulewaisuuden kajastus sallisi toiwoa wielä jotain Kiwen woimallisen neron luomaa. Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toiwon ijankaikkiseksi peittänyt
Fredr. Cygnæus.
