Margareta − kriittinen editio

Emil Nervanderin luonnokset ja käsikirjoitus näytelmään Margrethe

Pentti Paavolainen

Aleksis Kiven Margaretan (1871) taustalla on kirjailijan nuoruuden ystävän, maisteri Emil Nervanderin (1840–1914) kirjoittama julkaisematon näytelmä Margrethe, jonka aineistoa Kaarlo Bergbom välitti Kivelle. Nervanderin arkisto (Museovirasto) on poikkeuksellisen laaja ja monitahoinen. Museovirastossa, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkiston pääkokoelmassa ovat leikekirjat, muistiinpanot ja valtaosa kirjeenvaihdosta. Kirjallisessa jäämistössä (kansio Ht4) on hänen vuosina 1860 ja 1861 laatimansa Margrethe-näytelmän eri versioiden luonnoksia sekä nelinäytöksisen version käsikirjoitus. Yksinäytöksisen Margrethen kokonaista tekstiä kokoelmassa ei ole, sillä sen teksti annettiin syksyllä 1870 Kivelle, mistä Nervander on myöhemmin tehnyt merkinnän varhaisimpaan kohtausluetteloonsa. Margrethesta säilynyt aineisto sekä tiedossa olevat, sittemmin kadonneet Nervanderin näytelmän käsikirjoitusversiot ja niistä käytetyt lyhenteet luetellaan tämän liitteen lopussa. Margrethen ja Margaretan välistä suhdetta kuvataan tarkemmin Pentti Paavolaisen (2018) artikkelissa ”Nervanderin Margrethesta kirjailijapuulaakin Margaretaksi”.

Nervander julkaisi omia teoksiaan nimimerkillä Emlekyl. Hän innoittui vuonna 1860 muun muassa Giuseppe Garibaldista ja perusti pääosin pohjalaisten osakuntatoverien kanssa tasavaltalaisen salaseuran Röda Republiken. Sen vaiheet on selvittänyt Ohto Manninen (1986) pääosin Nervanderin sitä koskevan kokoelman (Ht15) perusteella. Salaseurassa käytettiin pseudonyymejä, Nervanderilla se oli Petter Bredström. Yhteiskunnallisesti vaarallisten teemojen lisäksi seura harrasti paljon kaunokirjallisuutta, erityisesti Venäjän sensuurin kieltämää kirjallisuutta. Joulukuulta 1860 on säilynyt tieto, että kokouksessa luettiin ääneen Bredströmin (Nervanderin) näytelmä Margreth – dramatisk utkast i 1 akt. Se käsitteli Suomen sodassa 1808 tapahtunutta Viaporin antautumista ja sen aiheuttamaa psykologista shokkia maassa.

Ensimmäinen, suppea synopsis

Keisarivaltaan kriittisesti suhtautuvan Röda Republikenin piirissä oli alettu luoda Suomen sodan muistoihin liittyvää kulttia ja juhlittiin Ruotsi-Suomelle voitollisen Siikajoen taistelun vuosipäivää 18. huhtikuuta 1860. Vanhana Nervander kertoi Margrethen kirjoittamisesta Eliel Aspelin-Haapkylälle näin:

Voin melkein päivän tarkkuudella sanoa ensimmäisen inspiraation hetken. Minun piti mennä lankoni Boreniuksen luo heidän kolmannen poikansa kummiksi (Johan Lorenz synt. 28. lokak. 1860) ja hänet luultavasti kastettiin marraskuun puolivälissä. Pukeutuessani seremoniaa varten frakkiin nousi äkkiä idea yksinäytöksisestä mielikuvitukseeni, kiiruhdin merkitsemään muistiin päälinjat jatkaen samalla pukeutumistouhua ja tulin vähän myöhässä kastetilaisuuteen. (SKS KIA, Eliel Aspelin- Haapkylän arkisto. Emil Nervander Eliel Aspelinille-Haapkylälle 28.–30.12.1905/101; suom. Pentti Paavolainen.)

Varhaisin säilynyt dokumentti Margrethesta on suppea kohtausluettelo ilman otsikkoa (1Mgr–A; liitteessä käytetyt lyhenteet avataan liitteen lopussa). Henkilöinä esiintyvät Fadren, Sofie, Anna, Antti ja Gustaf. Asetelma on kuitenkin sama, jonka ympärille näytelmän suppea versio (1MGR-D) ja kymmenen vuotta myöhemmin Kiven Margareta rakentuu. Hämäläiseen kartanoon saadaan uutinen Viaporin tuhosta, joka tarkentuu tiedoksi käsittämättömältä ja häpeälliseltä tuntuvasta antautumisesta. Vanha sotilas on menossa pohjoiseen taistellakseen vihollista vastaan, Sofie palauttaa kihlasormuksen sulhaselleen Gustafille, joka on ollut Viaporissa ja jonka nyt myös tulee lähteä pohjoiseen taistellakseen isänmaan edestä. Liuskan toiselle puolelle on luonnosteltu loppuosan runosäkeitä, joissa jo ilmaistaan Sofien odottavan heidän molempien jopa kuolevan ja kohtaavan taivaassa.

Toinen synopsis Nervanderin yksinäytöksiseen Margretheen

Nervanderilta on myös toinen, yksinäytöksisen synopsis (1Mgr-C), joka on kirjoitettu jo laajempaan proosamuotoon ja joka on julkaistu (Tarkiainen 1912). Tapahtumat ovat edelleen samat, mutta päähenkilö on saanut uuden nimen ja näytelmän otsikko seuraa sitä: Margrethe. Paikkakunnaksi on merkitty (Alavo) Birkala, millä viitataan Pirkkalassa olevaan Alavus-nimiseen kylään tai taloon, ellei Nervander tarkoita pohjoiseksi Pirkanmaaksi kenties luettavaa Alavuden pitäjää. Tapahtuman päivämäärä on 12.5.1808, noin kymmenen päivää Sveaborgin antautumisen jälkeen. Näyttämötilaa ei erikseen mainita, mutta ilmeisesti se on huone kartanossa.

Aloituksessa kuvataan sotatapahtumia jo hieman tarkemmin. Eversti von Hjelm on isä, entinen upseeri, lämmin isänmaanystävä. Margrethe ja Carin ovat tyttäriä ja talon renki on nimeltään Antti. Vanhalla sotilaalla ei ole nimeä, mutta upseerisulhanen on Otto Berg. Hänen ja Margrethen luonnekuviin kirjailija antaa rakennusainetta, joka tulee lähelle myös Nervanderia itseään:

Tämä mies [Otto] on lämmin sielu, hän rakastaa Margrethea yli kaiken, kiihkeimmällä intohimolla, hän antaisi iloisesti henkensä hänen puolestaan, jos sitä tarvittaisiin, hän hehkuu taiteelle ja kirjallisuudelle, ihmiskunnan onnelle, mutta on päättämätön luonteeltaan ja liian paljon rakastaja. Margrethe on ylevämielinen tyttö, jonka isänmaan onnettomuudet ovat sytyttäneet mitä suurimpaan uhrautuvuuteen. Hän luopuu iloisesti sulhasestaan isänmaan hyväksi ja on suurenmoisessa uhrauksessaan ylevä. Hän vaikuttaa kylmältä, mutta rauhattomat tuskaiset olosuhteet pitävät häntä mielenjännityksessä. Pohjimmiltaan hän on yhtä lämmin kuin Carin. (Suom. Pentti Paavolainen.)

Tapahtumat ovat samat: Renki Antti saapuu ja kertoo huhun Viaporin räjäyttämisestä. Hän on valmis lähtemään pohjoiseen. Eversti von Hjelm ennustaa, että heidänkin kartanoaan tullaan ryöstämään ja omaisuus menetetään, mutta sekin olisi vain uhri isänmaalle. Vanha sotilas saapuu antautuneesta Viaporista ja kertoo, että linnoitus antautui, vaikka se oli hyvin varustettu. Hänen mukaansa päällystö teki petoksen ja nuoret upseerit olivat päättämättömiä. Kolmantena tulee Otto Berg, joka kertoo petoksesta, upseeriston katkeruudesta ja miehistön epätoivosta.

Margrethe moittii Ottoa siitä, että tämä on unohtanut maansa – siksi tämä voisi joskus myös unohtaa hänet. Tällaista kunniatonta miestä hän ei voisi koskaan rakastaa. Margrethe purkaa kihlauksen ja lähettää entisen sulhasensa uhrautumaan isänmaalle. Jos Otto kuolisi, Margrethe tulisi lohduttamaan itseään ajatuksella, että kerran oli koko sielullaan rakastanut tätä.

Kadonnut yksinäytöksinen näytelmäkäsikirjoitus Margrethe (1860)

Varsinainen näytelmän teksti syntyi marraskuussa 1860 ([1MGR–D]). Se saattoi olla jo runomuotoinen, sillä saatuaan sen vihdoin käsiinsä Kivi piti sitä ”kovin hiottuna”. Vaikuttavia loppusäkeitä Nervander oli sepittänyt jo ensimmäiseen luonnospaperiinsa. Teksti luettiin ääneen Röda Republikenissa syksyn viimeisessä kokouksessa 16. joulukuuta 1860 nimellä ”Margrethe. Dramatisk utkast af Bredström”. Ensimmäisiä tekstin lukijoita olivat lisäksi Nervanderin vuokraemäntä, professori N. A. Gyldénin puoliso, Beata-Sophie (s. Wrede), joka sanoi sen muistuttavan Runebergin runoa ”Bröderne” (”Veljekset”). Runo kuitenkin ilmestyi vasta samoina päivinä, joten varkaudesta ei voida puhua, puolustautui kirjailija myöhemmin. Yleisesti sitä on verrattu myös ”Torpan tyttöön” ja ”Pilven veljeen” (ks. Niemi 2019, 131). Vaikka Nervander nimittää käsikirjoitusta luonnokseksi, kyseessä on kuitenkin valmiiksi kirjoitettu näytelmä.

Suppean Margrethen kohtalot ovat osin auki. Helmikuun alussa 1861 oli sisäänjättö Teatterikoulurahaston julistamaan kilpailuun. Suomenkieliset näytelmät saivat olla mukaelmia tai käännöksiä, mutta ruotsinkielisten piti olla alkuperäistekstejä. Nervander on todennäköisesti tarjonnut Margrethea kilpailuun. Suomenkielisen sarjan voitti Kiven näytelmä Aino, ruotsinkielisen näytelmä Borgaren i Lüttich, jonka tekijäksi ilmoitettiin J. A. Florin (ks. Paavolainen 2014, 127–129,142).

Kesän 1862 Nervander vietti Sääksmäellä Voipaalan sukulaiskartanossa ystävänsä Kaarlo Bergbomin kanssa. Heidän tiedetään suunnitelleen näytelmäesitystä Suomen sodan veteraanien hyväksi. Tällaiseen tilanteeseen on vaikea ajatella paremmin sopivaa tekstiä kuin olisi ollut suppea Margrethe ([1MGR–D]). Rooleihin olisi ollut sopivasti säätyläisnuorisoa paikalla, pari neitiä ja joitain herroja. Aikeen toteutumisesta ei ole varmaa tietoa. Sää oli tuona kesänä sateinen, joten suunnitelmasta on voitu luopua senkin vuoksi, tai sitten Sääksmäeltä ei löytynyt tarpeeksi ruotsintaitoisia sotaveteraaneja yleisöksi (ks. Paavolainen 2014, 160–163).

Nervanderin mukaan Bergbom piti enemmän tästä lyhyestä versiosta kuin siitä nelinäytöksisestä draamasta, jonka Nervander oli myös laatinut.

Laajan Margrethen kaksi synopsista

Kesällä 1861 Nervander laajensi yksinäytöksisen Margrethensa nelinäytöksiseksi draamaksi. Sitä varten hän laati kaksi uutta synopsista. Varhaisempi niistä (4Mgr–E) on suppea neljän näytöksen tapahtumien luonnostelu. Toisen näytöksen kohtauksista on rivin mittaisia kommentteja, sillä näytös oli jo valmiina olemassa suppeassa alku-Margrethessa. Tapahtumiltaan uusia olivat suunnitelman I, III ja IV näytökset. Pienoisnäytelmään laaditut henkilöt saivat elämäntarinaansa jatkoa sotakuukausien kokemuksista, ja mukaan tuli useita uusia henkilöitä. Juonenkuljetukseen ei tullut enää olennaisia muutoksia. Siksi oheista kuvausta on täydennetty yksityiskohdilla seuraavasta synopsiksesta (4Mgr–F) sekä varsinaisesta käsikirjoituksesta (4MGR–G).

Näytös I tapahtuu noin vuotta aiemmin, keväällä 1807 kartanon puistossa Virroilla. Eversti Karl von Hjelmillä on kaksi tytärtä, Margrethe ja Carin, talon renki on edelleen Antti. Sulhanen on nyt nimeltään Otto Brandt. Hän on edelleen melankolinen ja herkkä luonteeltaan. Brandtin rinnalle on lisätty toinen nuori säätyläismies, Arthur von Hjelm, everstin veljenpoika. Arthur on serkku ja sulhasehdokas Carinille. Teatterikonvention mukaan nämä muodostavat rinnakkaisen parin, sen jolle asiat ovat ”vähemmän ongelmallisia” kuin pääparille. Carin ja Arthur ovat valoisampia ja arkisempia kuin Margrethe ja Otto.

Toukokuisessa puistossa esitellään kaksi seurustelevaa paria, joista Carin ja Arthur ovat valmiita toisilleen. Otto Brandt tunnustaa rakkautensa Margrethelle, joka kuitenkin epäröi kihlaustaan. Isä on kuullut, että Tilsitissä keisarien (Napoleonin ja Aleksanteri I:n) tapaamisessa olisi laadittu salainen lisäpöytäkirja, jonka mukaan sota Ruotsia vastaan on mahdollinen. Otto sanoo lähtevänsä sotaan, jos niin tarvitaan.

Näytöksen II tapahtumat ovat lyhyen version mukaiset ja sijoittuvat Virroilla kartanon sisähuoneeseen. Vanhempi sotamies, joka kertoo antautumisen todellisen laidan ja lähtee pohjoiseen, on nimeltään Matts Djerf. Arthur ei esiinny tässä näytöksessä.

Uutta on suunnitelma näytökseen III. Se sijoittuu Kauhajoen kirkonkylän taistelua (historiallisena tapahtumana 8.8.1808) edeltävään päivään. Ruotsalais-suomalaisten joukkojen kesähyökkäysvaihe oli alkanut ja armeija kykeni saavuttamaan voittoja yksittäisissä taisteluissa. Näyttämöllä nähdään sotilaiden metsäleiri, jossa käydään yöksi laavuihin. Antti ja Matts puhuvat sotatapahtumista, joista käy ilmi Oton osoittama urhoollisuus. Otto saapuu huolestuneena isänmaan tilanteesta ja pohtii suhdettaan Margretheen. Otto kaipaa hänestä tietoja ja toivoo että tämä näkisi hänet nyt ja saisi tietää, miten hän on tehnyt velvollisuutensa suomalaisena. Arthur palaa etelästä ja tuo terveisiä Virroilta, jossa venäläisiä oli käynyt. Otto pelkää siviilien kohtelua ja haluaisi rientää suojaamaan Margrethea ja hänen perhettään. Kolmannen näytöksen päättyessä Otto valaa innostusta miehiin valmistauduttaessa taisteluun.

Näytös IV esittelee uusia henkilöitä yksinäisellä torpalla Kauhajoen taistelua seuraavana päivänä. Heitä ovat syrjäisen torpan emäntä Lisa sekä hänen tyttärensä Ainikki ja poikansa Hanttu. Kirkonkylän taistelua seurannut Hanttu kertoo, että Otto makaa haavoittuneena kirkonkylässä. Pakolaisina kulkevat eversti Hjelm ja hänen tyttärensä tulevat paikalle hakien pohjoisesta omien sotajoukkojen puolelta turvaa. Margrethe saa kuulla Otosta, mutta samalla paikalle tulee taistelussa pakoon ajettuja venäläisiä, jotka ryöstävät torppaa ja joiden kapteeni aikoo ottaa Margrethen vangikseen. Juuri silloin paikalle tulee apujoukko, joka ajaa venäläiset pois. Otto kuolee ja Margrethe kiittää Jumalaa Oton näin kauniista kuolemasta.

Nervander laati laajasta Margrethesta vielä toisen synopsiksen (4Mgr–F), jossa hän laajensi ja tarkensi edellä kuvattujen kohtausten suunnitelmia sekä luonnosteli tapahtumakuvausten sisään dialogin käänteitä ja sananvaihtoja varsinkin uusista näytöksistä.

Tässä synopsiksessa näytöksen IV alkuun on tullut vielä joitain kohtauksia lisää. Samoin venäläiskohtaus on laajentunut huomattavasti ja saanut jännittävät käänteensä. Siitä muodostuu draaman huipennus, joka kuvaa, mitä maahan tunkeutuneet sotajoukot Suomen siviiliväestölle tekivät, niin kansalle kuin säätyläistölle. Päähenkilöt, erityisesti Margrethe, uhmaavat venäläisiä uljaasti.

Neljännen synopsiksen pohjalta Nervander runoili varsinaisen laajan Margrethensa tekstin (4MGR-G). Huolelliseen tapaansa hän on merkinnyt synopsikseen lisäksi heinä- ja elokuussa 1861 päivämäärät, jolloin hän on saanut kunkin kohtauksen kirjoitettua.

Matts Djerfvin nimi on tässä versiossa Henrik Stolt. Molemmat ovat vanhoja sotilasnimiä, mutta jälkimmäinen saa erityistä runebergilaista auraa ympärilleen, onhan Vänrikki Stålin tarinoiden ”Numero viisitoista Stolt” yksi sotilasurhoollisuuden vaikuttavimpia ylistyksiä.

Nelinäytöksinen Margrethe – runomuotoinen käsikirjoitus

Nelinäytöksisen Margrethen käsikirjoitusvihko (4MGR-G) on huomattavan siisti eikä siihen sisälly kuin minimaalisia korjauksia. Runomitta on kauttaaltaan silosäettä. Nervanderin tuotantoa analysoinut Maunu Niinistö (1974, 35, 66, 72–73) kuvaa näytelmän laajaakin versiota hyvin lyhyesti, eikä tämä julkaisematon Margrethe edes ylitä hänen mielestään teos-käsitteen rajaa. Nervanderin käsikirjoituksia hän käsittelee aina vain alisteisessa suhteessa Kiveen tai muihin runoilijoihin. Yhtymäkohdista Runebergin ”Torpan tyttöön” oli usein huomautettu, niin myös Niinistö. Hänen mukaansa nelinäytöksisessä runoasuisessa versiossa loppuratkaisu on tendessiltään patrioottinen, ”valmiiksi ohjelmoitu ja teatraalinen”. ”Kiven aiheenkäsittelyyn verrattuna on, syystä kyllä, nähty Nervanderin kuvauksessa vain ’pelkkiä aatteen edustajia ja yleistyyppejä’ ja ’isänmaallinen iltamakuvaelma runebergiläisistä aiheista’.” (Niinistö 1974, 21.) Niinistölle kyse on siis ”vain” runebergilaisesta isänmaallisesta kuvaelmasta, vaikka juuri sellaisille oli ajassa suuri tilaus. Ohto Manninen (1986), joka muuten selvitti lyhyen version syntykontekstia, ohitti tämän laajemman version, koska sillä ei ollut relevanssia Kiven ja Röda republikenin kannalta.

Saatuaan Margrethen laajan version valmiiksi elokuun lopussa 1861 Nervander luetti sen Zacharias Topeliuksella ja Fredrik Cygnaeuksella sekä epäilemättä useilla ystävillään, joista Bergbom muodostui hänelle läheiseksi keväällä 1862. Topelius ja Cygnaeus, siinä missä senaattorin poika Bergbomkin, ovat epäilemättä pitäneet venäläisen upseerin IV näytöksessä Margretheen kohdistuvia pyyteitä ”hyvin ikävinä” ellei suorastaan ”vastenmielisinä ”. Esitettäväksi tarjoamista kukaan näistä kolmesta ei olisi voinut suositella. Suomen sota, siviilien kärsimys ja venäläisten puolelta tullut naisten siveyttä uhkaava vaara olivat erittäin hankalia aiheita suuriruhtinaanmaan sensuurille, vaikka sitä oltiinkin juuri helpottamassa.

Yksinäytöksinen Margrethe säilyy ajankohtaisena

Syntyvuosiensa jälkeen ja kesän 1862 suunnitelmien jälkeen Nervanderin yksinäytöksinen Margrethe nousi ajankohtaiseksi marraskuussa 1868, kun suomalaishenkinen seurue Kleinehin ravintolassa suunnitteli seuranäytännön antamista suomeksi tulevana keväänä. Nervanderin olisi pitänyt tuolloin tarkistaa Margrethe ja antaa se suomennettavaksi, kuten hän kertoi Aspelinille. Kiveä ajateltiin mahdollisesti jo silloin saattamaan se suomenkieliseen asuun. Ryhmälle löytyi kuitenkin valmiina Kiven painosta tullut Lea, joka vastasi aatteelliseen tarpeeseen. (Paavolainen 2014, 382–384.)

Margrethen teksti on viimeistään tuolloin voinut jäädä Kaarlo Bergbomille, joka pari vuotta myöhemmin, kesällä 1870, on nähtävästi laatinut siitä tarkan selostuksen (synopsiksen) ja lähettänyt sen kirjallisessa muodossa Kivelle. Kivi oli ensin päätellyt, että Nervander itse olisi sanellut selostuksen Bergbomille, mutta oletus osoittautui vääräksi, kun hän myöhemmin syksyllä sai Nervanderin näytelmäkäsikirjoituksen luettavakseen (ks. Kivi 2012, 335). Silloin hän saattoi huomata, miten Bergbomin synopsis erosi Nervanderin tekstistä, mikä johtikin vielä pieniin muutoksiin Kiven omassa tekstissä.

Kesällä 1870 Emil Nervander itse siirtyi inventointiretkille Suomen keskiajan kivikirkkojen pariin (ks. Valkeapää 2015), joten Margaretan toimeksianto Kivelle oli selvästi Bergbomin. Bergbomilla oli myös kyky muistaa runsaasti näytelmiä päässään ja laatia niistä juoniselostuksia ja roolianalyyseja, mikä todentuu hänen arkistossaan. Esitettynä dramaatikkona ja väitelleenä draaman tutkijana hän oli myös Nervanderia kokeneempi dramaturgian asiantuntija. Siksi hän on tehnyt Kivelle lähteneeseen synopsikseen joitakin ryhdistyksiä suhteessa Nervanderin tekstiin. Ne voi havaita vertaamalla Nervanderin omia ratkaisuja, Kiven kirjeissä olevia kommentteja, Kiven tekemiä muutoksia Nervanderin tekstin lukemisen jälkeen sekä Kiven lopullista tekstiä.

On arveltu, että Bergbom olisi esitellyt näytelmän suullisesti Kivelle, mutta todennäköisempää on, että hän on laatinut kirjallisen synopsiksen Kiveä varten. Synopsista ei ole säilytnyt, mutta siinä on varmaankin annettu tapahtumapaikaksi ulkotila. Siten henkilöiden tunnelmia voi ilmaista kehollisesti toisin kuin Nervanderilla, jolla vastaavat tapahtumat olivat sisätilassa. Romantikko Bergbom on voinut näin paremmin ehdottaa myös kuutamoyötä Margrethen ja Oton kohtauksen taustalle; tätä kuutamoa hehkuttaa Kivikin omissa kirjeissään. Sisätilassa kuutamo ei olisi ollut mahdollinen.

Lähettäessään omaa Margaretaansa Bergbomille syksyllä 1870 Kivi sanoi pitävänsä paljon tästä jalosta, vaikkakin pienestä aiheesta murhenäytelmään (Kivi 2012, 330). Syyskuun lopussa Bergbom pyysi vielä uudistuksia tekstiin ja lähetti Kivelle tuolloin vasta Nervanderin käsikirjoituksen, mutta ei Kiven omaa tekstiä takaisin. Luettuaan Nervanderin yksinäytöksisen Margrethen Kivi lupasi puolestaan lyhentää ja selkeyttää omaa tekstiään sekä ”luonnistaa” (’luontevoittaa’) mielestään liian pitkäksi kirjoittamaansa Anianin ja Margaretan jäähyväiskohtausta (Kivi 2012, 335–336).

Ohto Manninen (1985, 141) on voinut korjata Tarkiaisen (1915) esittämää Margaretan syntyprosessin kuvausta. Syksyllä 1870 Bergbom tuotti ja ohjasi nimittäin jo suomenkielistä oopperaesitystä, Giuseppe Verdin Trubaduuria, joten hän luultavasti reagoi vain pintapuolisesti Kiven tekstiin. Kevääksi 1871 Bergbom matkusti Berliiniin. Valmis Margareta tuli Bergbomin eteen mahdollisesti vasta, kun se oli painettu 1871. Silloin Bergbom kirjoitti siitä arvostelun Kirjalliseen Kuukauslehteen (2/1872). Nervanderin suppean Margrethen käsikirjoitus on siis jäänyt todennäköisesti Kiven papereiden joukkoon Siuntioon tai palautunut Bergbomille, jolta se myös on voinut hukkua. Nelinäytöksistä versiota Kivi ei olisi enää tarvinnutkaan.

Nervanderin laajan Margrethen (1861) toinen näytös ja Kiven Margareta (1871)

Koska Nervanderin suppeaa Margretheä ei ole säilynyt, systemaattista vertailua siitä, miten Kivi on käsitellyt aihetta suhteessa siihen ei voida tehdä. Julkaistua Margaretaa (1871) lähimmäksi tulee laajemman Margrethen (4MGR–G) II näytös. Nervander on laatinut sen ilman ulkopuolisia kommentoijia vain puoli vuotta aiemmin kirjoittamaansa suppeaa versiota jatkaen. Toisen näytöksen erot kadonneeseen tekstiin ([1MGR–D]) ovat luultavasti vain yksityiskohdissa ja siinä, että yleisiä sotatapahtumia on laajassa draamassa täytynyt selostaa ja kuljettaa enemmän tekstissä mukana. Joitain Nervanderin dramaturgisia ratkaisuja Kaarlo Bergbom on nähtävästi parannellut siinä selostuksessa tai ohjeistuksessa, jonka hän Kivelle laati ([1Mgr–KB]). Tämä voidaan päätellä eräistä Kiven teoksen dramaturgisista seikoista suhteessa Nervanderin tekstiin. Oheisen taulukon kohdissa, joissa muutos on varmuudella Bergbomin ehdottama, käytetään merkintää ”K. B.” (epävarmoissa tapauksissa ”K. B. ?”).

Nervanderin ja Kiven versioiden välillä on keskeisiä tyylillisiä eroja. Margrethe on kirjoitettu sujuvaan silosäemittaan, mikä istuu hyvin ruotsinkieleen ja kuuluu aikansa ihanteiden mukaisen ylevän draaman konventioihin. Nervanderilla kaikki ilmaisevat itseään samaan tapaan tunnelmoivin ja pohdiskelevin monologein. Margrethella on laajoja monologeja, samoin Otolla. Henkilöiden tunnot ja ristiriidat ilmaistaan, mutta pääosin reflektoiden, ei dynaamisesti eteenpäin toimien. Margaretan dialogit puolestaan etenevät lyhyin, proosamuotoisin repliikein; ajoittain tilanteet kiihtyvät nopeissa ajatustenvaihdoissa. Henkilöt myös ilmaisevat tuntemuksiaan, mutta pääosin kielellisten kuvien avulla ja luontometaforin. Kieleltään Kiven Margareta on yllätyksellinen.

Myös tapahtumapaikan rajaukset vaikuttavat Nervanderin ja Kiven näytelmien asetelmiin. Margrethessa kartanon huone sulkee tapahtumat perhedraamaksi, joka ei viittaa henkilöiden ulkopuolelle. Margaretassa puolestaan käytetään Bergbomin vaikutuksesta ulkotilaa, mikä luo toisenlaisen viittauksen koko maahan, maisemaan ja luontoon sekä tuo mukaan ”kansallisen elementin”.

Näytelmän loppuvaiheissa Nervanderin ja Kiven versioiden välillä on keskeisiä eroja. Kivi tavoittaa hajalle komennettujen pettyneiden miesten mielen ehdottomasti paremmin kuin Nervander, jolta tämä näkökulma kokonaan puuttui. Myös kuuliaisuuskysymyksen Conon vanhana päällikkönä kuittaa Anianille tiiviisti. Kaarina oivaltaa, että Anian ei ole syypää ja pyytää tältä anteeksi ensimmäisiä sanojaan ja pahoja ajatuksiaan. Mutta Margareta ei Kivelläkään suostu ymmärtämään Anianin tilannetta vaan käyttää vain samaa metaforaa kuin Nervander puhuen varjostavasta pilvestä, joka väistämättä nyt jää heidän suhteensa väliin. Anianin ja Margaretan loppukohtauksen Kivi on kirjoittanut melko pitkäksi halutessaan saada sen vaikuttavaksi (”göra sig gällande”). Sellaista ei ole Nervanderilla, eikä voida tietää, mitä Bergbom on siitä ehdottanut. Kivi halusi lyhyitä lopetuksia suosivaa Bergbomia kenties uhmaten tehdä loppukohtauksesta pitkän. Mutta jo marraskuussa 1870 hän alkoi itsekin pitää lyhentämistä tarpeellisena, jopa puolella tekstistä, ja ennen muuta näin selkeyttää Margaretan ja Anianin välejä (Kivi 2012, 335–336). Kivellä Margareta moittii lisäksi vielä Anianin motiiveja: tämä ei saisi sodassa taistella häpeää voittaakseen eikä hänen takiaan vaan vain isänmaan puolesta. Ajatus on sellaisenaan jo Nervanderilla. Bergbomin ehdotuksiin kuuluneen asian, että Matti palaa loppukohtauksessa näyttämölle Cononilta saamansa kivääri mukanaan, Kivi on jättänyt huomiotta. Bergbomin lopetuksessa Anian ja Matti, upseeri ja sotamies olisivat näin päässeet lähtemään yhtä matkaa pohjoiseen ja kuva kansasta olisi näin ollut ehjemmin fennomaanisen ideaalin mukainen. Bergbomin näkemyksessä historiallisten näytelmien oikeita tapahtumia koskevien tietojen tuli olla oikein, vaikka ne saivatkin runollisen käsittelyn.

Pääparin kompleksinen, suorastaan varautunut rakkaussuhde sekä sen korkealle viritetty idealisointi kuuluvat perusasetelmaan, joka on kulkenut Nervanderilta Bergbomin kautta Kivelle. Näytelmän lopetuksessa heteroseksuaalinen rakkaus ei saa täyttymystään, mistä on huomautettu niin Bergbomin kuin toisinaan Kivenkin kohdalla (Paavolainen 2014, 96; Laurila 1934, 284–285).

Bergbomin tavoite oli saada Kiven Margareta sensuurin näkökulmasta esityskelpoiseksi ja kohottavaksi, jotta Suomalainen Seura voisi sen esittää. Siksi hän on voinut ehdotuksessaan Kivelle virittää tilanteen niin, että Margareta on loppusanoissaan optimistisempi kuin Nervanderin neito. Se tapahtuu ennakoimalla kesähyökkäyksen 1808 onnistuneita taisteluja Pohjanmaan rannikolla. Se lopettaa Kiven Margaretan jopa duurinsekaiseen sävellajiin toisin kuin Nervanderin kirjoittama Oton epätoivoinen mykkä äkkilähtö sotaan.

Margrethen ja Margaretan arkistolähteet

Tässä liitteessä käytetyissä lähteiden lyhenteissä ilmoitetaan alussa näytösten määrä ja lopussa aakkonen, joka ilmaisee kronologista järjestystä. Repliikeiksi asti kirjoitetut näytelmäkäsikirjoitukset on merkitty suurilla kirjaimilla (MGR); niistä ainoastaan 4MGR– G ja 4MGR–H ovat säilyneitä ja jälkimmäinenkin on vain fragmentti loppukohtauksesta. Käsikirjoitukset, joita ei ole säilynyt, on merkitty hakasulkeilla.

Viimeistä lähdettä (1MGR–AK) lukuun ottamatta käsikirjoitukset kuuluvat Museoviraston arkistoon (Museovirasto, Museoviraston arkisto, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, Emil Nervanderin arkisto, Ht4 kaunokirjallisia tekstejä).