Avoin Kalevala

Kati Kallio, Eetu Mäkelä, Maciej Janicki

Samankaltainen suullisen runon kulttuuri oli 1800-luvulla käytössä lähes kaikilla itämerensuomalaisilla alueilla viron ja seton, vatjan, inkeroisen, lyydin, karjalan ja suomen kielillä. Runolaulu oli elävää ja muuntuvaa. Mukana oli aineksia, joilla on hyvinkin vanhat juuret ja toisaalta jokainen laulaja saattoi keksiä myös uusia runoilmauksia, aihelmia, juonenkäänteitä tai kokonaan uusia runojakin. Samoistakin aiheista saatettiin laulaa erilaisia versioita. Eri alueilla myös erilaiset runot ja lajit olivat suosiossa. Paikalliset laulukulttuurit ovat eri puolilla itämerensuomalaista aluetta muotoutuneet historian saatossa hyvinkin erilaisiksi, ja modernisaatioprosessit vaikuttivat niihin erilaisin tavoin. (Esim. Harvilahti 1992; Laitinen 2004; Tarkka 2005; Siikala 2012.) Tämä osaltaan selittää Kalevalan lähdepohjan aluellisia painotuksia.

Runolähteet-osiossa tarkastellaan Lönnrotin käytössä ollutta kansanrunousaineistoa sekä alueellisten laulukulttuurien eroja karttojen ja kuvaajien avulla. Osio perustuu folkloristisia ja tietojenkäsittelytieteellisiä näkökulmia yhdistäneessä FILTER-hankkeessa 2020–2024 tehtyyn työhön.

Osion kuvia pääsee tarkastelemaan omassa näkymässään napauttamalla niitä hiiren osoittimella.

Lönnrotin ennen Uutta Kalevalaa tallentama aineisto

Lönnrotilta on kaikkiaan julkaistu 2 191 ennen Kalevalan ilmestymisvuotta tallennettua kansanrunotekstiä, ja lisäksi hänen julkaisemattomaan kokoelmaansa sisältyy 1 233 tekstiä, näistä osa kopioita. Kuten Lönnrot (1849, II) itse Kalevalan esipuheessa kertoo, hänelle kaikista tärkein paikka Kalevalan kannalta oli Vuokkiniemen pitäjä Vienan Karjalassa. Hän tallensi aineistoa ennen kaikkea karjalan kielen ja suomen itämurteiden alueelta.

Kuva 1. Lönnrotin tallentama julkaistu aineisto vasemmalla pitäjittäin ja oikealla alueittain. Osassa aineistoa on vain aluetason paikkatieto.

Määrällisesti tärkeimpiä alueita Lönnrotin tallennusten osalta ovat Vienan Karjala (672 runoa) ja siellä erityisesti Vuokkiniemi, Uhtua ja Kontokki, sekä Pohjois-Karjala (812 runoa), erityisesti Ilomantsi sekä Tuupovaara, Pielisjärvi, Kesälahti ja Liperi. Ilomantsi oli tuolloin nykyistä suurempi, ja siellä asui runoaineiston kannalta merkittäviä karjalankielisiä laulajia. Muilla Pohjois-Karjalan alueilla asui samaten vanhoja, monin paikoin kieleltään ja uskonnoltaan suomalaistuneita karjalaissukuja. Etelä-Karjalasta (488 runoa) ei ole tarkempia pitäjätason tallennustietoja.

Vuokkiniemi: 314 runoa, 14 805 säettä
Ilomantsi: 271 runoa, 3 957 säettä
Uhtua: 157 runoa, 6 479 säettä
Kontokki: 136 runoa, 4218 säettä
Tuupovaara: 95 runoa, 1 226 säettä
Pielisjärvi: 93 runoa, 1 390 säettä
Kesälahti: 68 runoa, 2 569 säettä
Liperi: 64 runoa, 848 säettä
Kitee: 47 runoa, 987 säettä
Kerimäki: 41 runoa, 1 123 säettä
Eno: 40 runoa, 615 säettä
Rääkkylä: 34 runoa, 357 säettä
Nurmes: 32 runoa, 1 121 säettä
Jyskyjärvi: 31 runoa, 1882 säettä
Kattila: 30 runoa, 2 273 säettä
Suomussalmi: 16 runoa, 561 säettä

Lönnrotin keräelmät eivät pyrkineet alueelliseen kattavuuteen. Aineistoa on – edes muutaman runon verran – lähes koko nykyisen Suomen perinnealueilta Uuttamaata, Varsinais-Suomea, Etelä-Pohjanmaata ja pohjoisinta Suomea lukuunottamatta, mutta suomen länsimurteiden alueelta tallentui vain muutamia runoja hyvin yksittäisistä pitäjistä: Sääksmäeltä Ritvalan viisi helkavirttä ja Myyrin miniä -runon, Urjalasta neljä lastenrunoa, Vesilahdelta pitkä Elinan surma -runo, Tottijärveltä Tapanin virsi. Vesilahdella Lönnrot vietti aikaa Laukon kartanossa, ja sekä Vesilahti että Sääksmäki olivat tunnettuja muutamista juuri näissä pitäjissä lauletuista pitkistä runoista. Näiden vähäisten läntisten runoen kokoelma on kuitenkin ilmeisen edustava tuona aikana alueella yleisesti tunnettujen pidempien kertovien runojen osalta.

Inkeristä Lönnrot tallensi 30 pitkää runoa vatjalaiselta Anna Ivanovnalta Kattilan seurakunnan pappilassa käydessään. Ivanovnaa tallensivat 1800-luvun alkupuolella monet muutkin. (Västrik 2007, 147–150.) Ilmeisesti nämä runot eivät kielellisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi vaikuttaneet Kalevalaan – vatjan kieli on lähempänä viroa kuin karjalaa ja suomea.

Jos Lönnrotin tallennuksia katsotaan runojen sijaan säkeiden määrän osalta, kuva on hieman toisenlainen. Vuokkiniemi ja Uhtua Vienassa sekä Ilomantsi, Nurmes, Pielisjärvi, Tuupovaara, Kerimäki ja Kesälahti Pohjois-Karjalassa korostuvat vielä voimakkaammin, samoin Inkerin Kattilasta tallennetut runot. Tämä johtuu paitsi tallennuksen intensiivisyydestä, myös siitä, että näilla paikkakunnilla oli käytössä paljon erityisen pitkiä runoja. Länsi-Suomessa Sääksmäki sekä Vesilahti korostuvat samoin runomääräkarttaa enemmän, koska näissä pitäjissä tunnettiin yleisesti muutama yksittäinen hyvin pitkä runotyyppi.

Kuva 2. Lönnrotin ennen Uutta Kalevalaa tallentama julkaistu aineisto säkeittäin, vasemmalla pitäjittäin ja oikealla alueittain. Osasta aineistoa, etenkin Etelä-Karjalassa on vain aluetason paikkatieto.

Aluetason säekohtaisessa kartassa näkyy hyvin vienankarjalasta tallennetun aineiston ylivertainen määrä: 29 180 säettä. Lönnrot tallensi sieltä eniten, ja runot olivat myös keskimäärin pidempiä kuin monella muulla alueella. Lönnrotin Vienasta tallentama säemäärä on samaa kokoluokkaa kuin Uuden Kalevalan kokonaissäemäärä, 22 795 säettä. Seuraavana tulee Pohjois-Karjala 14 742 säkeellään. Etelä-Karjalasta Lönnrotin julkaistuun aineistoon sisältyy 6 075 säettä, Kainuusta 2 271 säettä. Vatjalaiselta Anna Ivanovnalta tallennetut 30 runoa sisältävät 2 273 säettä.

Lönnrotin tallennukset runotyypeittäin

Elias Lönnrot tallensi erilaisia kalevalamittaisen runouden keskeisiä suuria lajeja melko tasaisesti. Eniten kertyi lyyrisiä aihelmia sisältäviä runoja, hieman vähemmän kertovia runoja. Loitsut ja häärunot tulevat seuraavina. Myös pienempiä lajeja on melko tasaisesti: sananlaskurunoja, tanssilauluja, kehtolauluja, paimenrunoja, kotiseuturunoja, lastenrunoja, joitain vienankarjalaisia joikujakin. Kuvassa värin koko kertoo, kuinka suuri osa Lönnrotin tallenteista on luokiteltu kyseiseen lajiluokkaan tai runotyyppiin kuuluviksi.

Kuva 3: Lönnrotin tallentamat runot SKVR-runotyyppihakemistossa. Jokainen väri tarkoittaa runon lajia, pieni nelikulmio taas runotyyppiä. Mitä suurempi nelikulmio on, sitä enemmän aineistoa on nimetty tähän lajiin tai runotyyppiin. Mukaan on otettu myös Lönnrotin ajoittamattomat aineistot.

Lyriikka (keltaoranssi): 723 runotekstiä, 1096 runotyyppimerkintää
Kertovat runot (sininen): 606 runotekstiä, 877 runotyyppimerkintää
Loitsuja (punainen): 359 runotekstiä, 661 runotyyppimerkintää
Häärunoja (vihreä): 224 runotekstiä, 575 runotyyppimerkintää
Erilaisissa tilanteissa (violetti): 109 runotekstiä, 121 runotyyppimerkintää:
Tanssilaulut: 36 runotekstiä, 39 runotyyppimerkintää
Kehtolaulut: 20 runotekstiä, 23 runotyyppimerkintää
Paimenlaulut: 17 runotekstiä, 18 runotyyppimerkintää
Kotiseuturunot: 14 runotekstiä, 17 runotyyppimerkintää
Työlaulut: 8 runotekstiä, 11 runotyyppimerkintää
Kalendaarilaaulut: 6 runotekstiä, 6 runotyyppimerkintää
Pitolaulut: 4 runotekstiä, 4 runotyyppimerkintää
Liekkulaulut: 1 runoteksti, 3 runotyyppimerkintää
Erilaisia pieniä runoja (ruskea): 91 runotekstiä, 106 runotyyppimerkintää
Lastenrunot (vaalenpunainen): 74 runotekstiä, 87 runotyyppimerkintää
Sekalaisia runoja (ruskeaan murrettu vaalea punainen): 62 runotekstiä, 62 runotyyppimerkintää

Yhdessä runotekstissä voi olla tutkijoiden useampaan lajiin analysoimia osia tai jaksoja. Rajat näiden tutkijoiden määrittämien lajien välillä eivät laulajien käytössä olleet tarkkoja tai ehdottomia.

Lisäksi Lönnrotin julkaisemattomasta 1 233 tekstin aineistosta löytyy hakemistoon luokiteltujen lajien ohella myös esimerkiksi uusimittaisia riimillisiä rekilauluja, uudenaikaisia kalevalamittaisia rahvaanrunoja sekä viime vuosina usein julkisuudessa olleita seksirunoja. Osa julkaisemattomasta kokoelmasta on kopioita muiden tallentajien keräelmistä, ja toisaalta Lönnrotin tallentamien runojen kopioita on päätynyt myös muiden keräelmiin.

Muiden ennen uutta Kalevalaa tallentama aineisto

Lönnrotin lisäksi ennen Uutta Kalevalaa tallennettua aineistoa on SKVR-kokoelmassa 197 tallentajan nimellä. Näistä määrällisesti merkittävin on D. E. D. Europaeus 2750 julkaistulla runotekstillään. Myös Europaeuksen matkatoverilta H. A. Reinholmilta sekä K. A. Gottlundilta ja Christfied Gananderilta on julkaistu yli viisisataa runotekstiä kultakin.

Kuva 4. Muiden henkilöiden ennen Kalevalaa tallentama julkaistu aineisto vasemmalla pitäjittäin ja oikealla alueittain. Mukana myös virolaisten tallentajien aineisto (ERAB), josta toistaiseksi puuttuu muutamia varhaisimpia runojulkaisuja.

Kuva 5. Ennen Kalevalaa tallennettu julkaistu (SKVR) ja julkaisematon (JR) Suomeen tallennettu runoaineisto aikajanalla.

Kaiken kaikkiaan ennen Kalevalan ilmestymisvuotta vuosina 1700–1848 tallennettin noin 9000 sittemmin SKVR-kirjasarjassa julkaistua runotekstiä. Julkaisemattomien runojen JR-aineistossa on ajalta ennen uutta Kalevalaa 2 447 tekstiä, mutta tämä aineisto sisältää myös kopioita SKVR-aineistosta sekä muita lajeja kuin kalevalamittaista runoa. Tallennetuista aineistoista pieni osa, kuten myöhemmin löydetyt 1600-luvun loitsut tuomiopöytäkirjoissa ja Gottlundin käsikirjoitukset eivät olleet Lönnrotin käytettävissä. Lisäksi A. J. Sjögrenin käsikirjoitusten 156 runoa tulivat Lönnrotin haltuun niin myöhään, että Kalevala oli jo lähes valmis, samoin Europaeuksen valtavan keruutyön tulokset juuri Kalevalan ilmeistymistä edeltävinä vuosina. Nämä vaikuttivat Kalevalaan, mutta eivät määräänsä vastaavassa mitassa.

Moniin muihin verrattuna Lönnrotin tallennustyö on paitsi määrällisesti merkittävää, myös ajallisesti pitkäkestoista ja alueellisesti monipuolista. Kerääjäkohtainen aikajana näyttää, miten yksittäisiltä vuosilta ja retkiltä monien muiden tallentajien aineistot Lönnrotiin verrattuna kertyivät.

Kuva 6. Määrällisesti merkittävimmät tallentajat ennen Kalevalaa omilla aikajanoillaan. Tallentajien hallussa oli paikoin myös ajalle ennen heidän syntymäänsä ajoitettuja käsikirjoituksia, jotka kokoelmissa esiintyvät luovuttajansa nimellä. Tähän kuvaan on otettu mukaan myös SKS:n julkaisemattomaan runoaineistoon (JR) kuuluvat tekstit. Etenkin Arwidssonin, Keckmanin ja Gananderin aineistoihin sisältyy runsaasti kopioita. Ainoastaan vuosikymmenen tai -sadan tarkkuudella ajoitetut tekstit on kaaviossa merkitty vuosisadan alun (1700, 1800) kohdalle.

Yksittäisistä 1700-luvun tallentajista ja muidenkin tallentamien aineistojen julkaisijoista keskeisin oli Christfrid Ganander, jonka runofragmentteja sisältänyt sanakirja Nytt Finsk Lexicon valmistui vuonna 1787 ja Mythologica Fennica ilmestyi vuonna 1789. Tämän vuosisadan aineistoista ei yleensä tunneta tarkkoja tallennuspaikkoja tai -aikoja. Gananderin teksteistä osa on julkaistu SKVR-sarjassa kahteen otteeseen, ja osa on Matti Kuusen laatimia hypoteettisia rekonstruktioita siitä, minkälaisia runoja olisi voinut olla Gananderin sanakirjassaan vain fragmentteina julkaisemien tekstien takana.

1800-luvulla C. A. Gottlundin ja A. I. Arwidssonin merkittävät kokoelmat pääosin Savosta alkoivat kertyä vuoden 1815 jälkeen, Sakari Topelius vanhemman taas 1820-luvulla. Lönnrot aloitti tallentamisen pienessä mittakaavassa jo 1820-luvulla ja varsinaisesti vuoden 1828 ensimmäisellä tallennusmatkallaan.

Lönnrotia enemmän tallensi ainoastaan D. E. D. Europaeus, joka kirjoitti muistiin 2677 julkaistua tekstiä pääosin vain kolmessa vuodessa juuri ennen Kalevalan ilmestymistä. Kolmantena tulee C. A. Gottlund 647 tekstillään, joista suurin osa on hänen nuoruusvuosinaan 1815–1818 Savosta tallentamia. Ilmeisesti Lönnrotilla oli Gottlundin aineistosta käytössään vain tämän julkaisema aineisto, mutta Savosta antoivat Lönnrotin käyttöön aineistoa muut, etenkin A. I. Arwidsson.

Paitsi SKVR-kirjasarjassa julkaistavaksi kelvanneita runoja, kaikilta keskeisiltä tallentajilta on arkistoissa lisäksi julkaisematonta aineistoa. Nämä ovat pääosin sopimattomaksi tai arvottomaksi katsottuja lauluja, kuten tiedetyn sepittäjän laatimia niin kutsuttuja rahvaanrunoja, pilkka- tai seksirunoja, kirjallisista lähteistä vaikutteita saaneita runoja tai uudempia riimillisiä kansanlauluja. Aineisto sisältää myös paljon kopioita joko omista tai muiden tallenteista.

Tyypillisesti yhden tallentajan kohteena oli yksi tai kaksi aluetta. Gottlund ja Lönnrot ovat poikkeusia tallennustoimintansa pitkäkestoisuudessa, intensiteetissä ja alueellisessa laajuudessa, joskin Gottlundin päähuomion kohteena olivat savolaiset ja metsäsuomalaiset, Lönnrotin taas pohjois- ja vienankarjalaiset paikalliskulttuurit. Lönnrotin tallennusmäärät olivat huomattavasti Gottlundia suurempia. Suhteessa häneen ylivertainen on tallennusintensiteetiltään ja -määriltään vain Europaeus, jonka tallennusjakso ennen Kalevalaa vuodesta 1845 alkaen oli todella lyhyt ja intensiivinen.

Kuva 7. Muiden kuin Lönnrotin vuosina 1700–1848 tallentama aineisto lajeittain (SKVR)

Suhteessa Lönnrotin tallenteisiin muiden ennen Uutta Kalevalaa tallennetamassa kokonaisaineistossa painottuvat vahvasti loitsut (punainen), ja erityisesti muutamat laajalti hyvin suositut loitsutyypit kuten Verensulku, Käärmeen sanat sekä Tulen sanat. Lyyrisiä lauluja (keltaoranssi) on vähän enemmän kuin kertovia runoja (sininen). Kehtolauluja ja lastenrunoja on suhteessa reilusti enemmän kuin Lönnrotilla, häärunoja ja sananlaskurunoja niukemmin.

Kiinnostus eri lajeihin, pääsy eri seuduille ja tallennusten volyymi on vaihdellut historian kuluessa. Yksittäisten tallentajien ja laajemmin eliitin piirissä jaettujen kiinnostusten kohteiden ohella nämä tekijät ovat määrittäneet vahvasti kokoelmien kertymistä.

Kuva 8. Julkaistun aineiston kertyminen lajeittain vuosina 1800–1943 (SKVR).

Ensimmäinen suurempi tallennusmäärien kasvu tapahtuu 1840-luvulla juuri ennen Kalevalan ilmestymistä. Huippuvuonna 1846 julkaistavaksi myöhemmin kelvanneita runoja kertyi vuodessa 1677 kappaletta. Kalevalan ilmestymisvuodesta (1849) alkaen tallennusten määrä hiljenee hetkeksi, mutta jo 1850-luvun lopulla yltyy taas noin kymmeneksi vuodeksi. Suurimmat aineistot kertyvät pienen tauon jälkeen 1800-luvun lopulla sekä 1910- ja 1930-luvulla.

Ennen 1800-lukua tallentui Suomessa vain 802 SKVR-kokoelmassa sittemmin julkaistua runoa. Näistä suurin osa, 480 tekstiä, on loitsuja. Lisäksi on etenkin kertovia runoja, lyriikkaa ja sananlaskurunoja. Loitsut pysyivät keskeisenä tallennusten kohteena aina toiseen maailmansotaan asti, jonka jälkeen ympäri Suomea tallennetut lastenrunot ja kategoriaan Erilaisissa tilanteissa luokitellut runot – etenkin kehtolaulut – kirivät niiden rinnalle. 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä loitsut ovat tallennusten valtalaji. Vaikka ne sisälsivät paljon myös kristillisiä aihelmia, niiden katsottiin kertovan vanhasta mytologiasta ja esikristillisestä kansanuskosta, ja niitä oli saatavilla kertovia runoja ja häärunoja laajemmin.

1830-luvulla ensin lyriikka ja sitten kertovat runot menivät loitsuista ohi, pääosin Lönnrotin tallennusten seurauksena. Kertovia runoja alkoi tallentua suuremmissa määrin tallentajien – etenkin Lönnrotin – suunnattua Vienaan, ja Kalevalaa edeltävien kahdenkymmenen vuoden aikana ne olivatkin keskeinen tallennuskohde. Lähes yhtä paljon tallentui lyriikkaa. Häärunoja alkoi tallentua enemmän 1840-luvulla, mutta niiden määrä pysyy kertovia runoja, lyriikkaa ja loitsuja huomattavasti pienempänä. Tähän vaikuttaa se, että pidempiä häärunoja oli tallennettavissa lähinnä ortodokseilta karjalaisilta, inkeroisilta ja vatjalaisilta.

Erilaisia keräelmiä ja alueita

Eri tallentajat keskittyivät tyypillisesti eri lajeihin. Tallennusten luonne riippui myös olennaisesti siitä, millä alueilla he kulkivat ja mihin aikaan. Nostan tässä esimerkiksi kuusi eri alueisiin keskittynyttä tallentajaa. Yllä kuvassa 6 näkyvät heidän ennen Kalevalaa tehtyjen tallennustensa tarkemmat ajankohdat.

Kuva 9. Kristfrid Gananderin sekä J. Fellmanin SKVR-sarjassa julkaistut kokoelmat runotyyppimerkinnöittäin. SKVR:n osaan XV sisältyvä Gananderin aineisto on jätetty pois, sillä se sisältää kopioita ja lisiä.

Kristfrid Gananderin SKVR:n alkuosisssa julkaistun 254 runotekstiä ja -fragmenttia sisältävän kokoelman tallennuspaikkoja ei pääosin tiedetä. Todennäköisesti aineisto on pääosin tallennettu silloiselta Suomen alueelta. SKVR:ssa suurin osa on paikannettu Pohjois-Pohjanmaalle. Aineisto on 1700-luvulta, ja sitä on ollut tallentamassa useita henkilöitä. Aineistossa korostuvat loitsut (punainen), jotka kattavat yli kolme neljäsosaa merkinnöistä. Kertovia runoja (sininen) ja lyriikkaa (keltainen) on myös jonkin verran, muita lajeja niukalti. Lajiprofiili on häälauluotteita (vihreä) lukuun ottamatta hyvin samanlainen kuin esimerkiksi pääosin Etelä-Pohjanmaalta ja Peräpohjolasta vuosina 1828–1846 tallentaneella J. Fellmanilla, jonka pienemmässä, 127 runon keräelmässä tosin on enemmän lastenlauluja (vaalenapunainen).

Kuva 10. Sakari Topelius vanhemman SKVR-sarjassa julkaistu kokoelma runotyyppimerkinnöittäin sekä Pohjois-Pohjanmaalta tallennettu kokonaisaineisto.

Sakari Topelius vanhempi oli ensimmäinen laajempaa säilynyttä tallennustyötä tehnyt henkilö ja ensimmäinen tunnettu vienankarjalaisten runoen tallentaja. Ensimmäiset hänen omat tallenteensa ovat vuodelta 1800 ja viimeiset kuolinvuodelta 1831. Vaikka hän tallensi myös vienankarjalaisilta laukkukauppiailta, painottuu hänen kokoelmansa paikannettu osuus Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuuseen. Loitsuja on yli puolet runotyyppimerkinnöistä, kertovia runoja lähes neljännes. Lyriikkaa on myös merkittävä osuus. Toisin kuin Gananderilla, Topeliuksella ei ole häälauluteemoa lainkaan. Häälaulut olivat Vienassa pääosin naisten perinnettä, ja heitä ei laukkukauppiaina kulkenut. Jos Topeliuksen aineistoa vertaa Pohjois-Pohjanmaalta tallennettuun kokonaisaineistoon, huomaa, että epiikan osuus korostuu Topeliuksella, ja lastenlaulut (vaalenapunainen) ja kehtolaulut (violetti) eivät häntä kuten aikakauden muitakaan tallentajia juuri kiinnostaneet. Kainuun profiili vastaa melko läheisesti Pohjois-Pohjanmaata, mutta epiikan osuus on hieman suurempi, lastenlaulujen pienempi, ja Kainuun vienalaiskylistä on tallennettu myös häälauluja.

Kuva 11. C. A. Gottlundin SKVR-sarjassa julkaistu kokoelma runotyyppimerkinnöittäin sekä Etelä-Savosta tallennettu julkaistu kokonaisaineisto.

C. A. Gottlundin Etelä-Savoon (467 runoa) ja Skandinavian metsäsuomalaisalueille (118 runoa) painottuva kokoelma sisältää yli puolet loitsuja, mutta suhteessa aiempiin tallentajiin huomattavasti enemmän lyriikkaa. Kertovia runoja on yli kuudesosa. Häälaulujakin on tässä keräelmässä muutamia. Gottlundin ensimmäiset itse tekemät tallenteet Juvalta ovat vuodelta 1815 ja viimeiset julkaistut Pohjois-Savosta vuodelta 1834. Gottlundin ja muiden myöhemmin tulleiden metsäsuomalaisalueilta tekemät tallennukset vastaavat läheisesti toisiaan: Gottlundilla loitsuja on yli 7/8 metsäsuomalaiskokoelmasta, muiden tallentajien yhteiskeräelmässä hieman alle. Etelä-Savon osalta taas myöhemmin tulleilla korostuvat kehtolaulut ja lastenlaulut, ja epiikkaa ja ja lyriikkaa on vastaavasti suhteellisesti vähemmän.

Kuva 12. Elias Lönnrotin sekä D. E. D. Europaeuksen kokoelmat SKVR-sarjassa runotyyppimerkinnöittäin.

Aiempiin tallentajiin verrattuna Lönnrotin julkaistussa keräelmässä on huomattavasti vähemmän loitsuja ja enemmän häälauluja ja lyriikkaa. Epiikan osuus on lähes neljäsosa. Nämä painotukset liittyvät myös alueisiin, joilta hän tallensi. Vienassa hänellä korostuvat epiikka ja häärunot, Pohjois-Karjalassa lyriikka, Etelä-Karjalassa lyriikka ja häärunot. Kalevalaa edeltäneistä tallentajista hyvin samankaltainen lajiprofiili on D. E. D. Europaeuksen ja H. A. Reinholmin kokoelmilla. Europaeus kulki vuosina 1845–1848 melkolailla samoilla seuduin kuin Lönnrot, tallensi vähemmän Vienasta, mutta kulki Lönnrotista poiketen koko Inkerin alueella. Reinholm keskittyi vuosina 1847–1848 Etelä-Karjalaan sekä Pohjois- ja Keski-Inkeriin, mutta tallensi hieman myös eteläisestä Suomesta. Reinholmilla loitsuja onkin hyvin niukalti, lyriikkaa sekä tilannesidonnaisia runoja enemmän kuin muilla. Inkerissä loitsuja on yleisesti tallennettu vähemmän kuin karjalan kielen alueelta.

Eri tallentajien kokoelmien painotukset siis liittyvät sekä henkilökohtaisiin intresseihin että siihen, millä alueilla he liikkuivat ja minkälaisia runoja niillä oli käytössä. Lönnrot kulki enemmän alueilla, joilla pitkiä kertovia runoja, häärunoja ja lyriikkaa oli muita seutuja moninaisemmin saatavilla, etenkin Vienassa ja Pohjois- sekä Etelä-Karjalassa. Toisaalta muista tallentajista etenkin Europaeus ja hänen kanssaan kulkenut Reinholm tallensivat isoja aineistoja Ilomantsista, Inkeristä ja Karjalan Kannakselta, jossa lyriikkaa laulettiin paljon. Lönnrotin varhaisten, 1820-luvulla ennen kaikkea Pohjois-Karjalasta ja Etelä-Savosta tallentamien aineistojen jakauma on kuitenkin lähellä muiden tallentamaa kokonaisaineistoa: niissäkin painottuvat loitsut. Osin aineiston luonne liittyy myös tallennusaikaan. Esimerkiksi Lönnrot tallensi Pohjois-Karjalasta sellaisiakin häärunoja ja Gottlund Savosta kertovia runoja, joita myöhemmin tulleiden kokoelmista ei löydy.

Alueellisten runokulttuurien erot

Kalevalan jälkeen ja etenkin 1900-luvun alkupuolella tallennukset kohdistuivat tasaisemmin koko Karjalan, Viron ja Suomen alueille. Tuolloin haluttiin luoda kattava aineisto maantieteellis-historiallisen tutkimuksen tarpeisiin. Virolaisia runoja tallennettiin pääosin virolaisiin kokoelmiin, inkeriläisiä, karjalaisia ja suomalaisia taas suomalaisiin ja myöhemmin myös venäjänkarjalaisiin kokoelmiin.

Kuva 13. Vasemmalta lukien runojen määrä, keskimääräinen pituus sekä hakemiston runotyyppien määrä kunkin pitäjän alueella koko vuodesta 1564 vuoteen 1948 tallennetussa julkaistussa aineistossa (SKVR ja ERAB).

Kun aineistoa tarkastellaan aikajaksottain, keruumatkoittain ja alueittain, käy selväksi paikallisten laulukulttuurien ja tallennusajan vaikutus siihen, mitä ylimalkaan oli tallennettavissa. Eri alueilla oli suurimmassa suosiossa ja ylimalkaan käytössä erilaisia runotyyppejä. Vienasta ennen Kalevalaa tallennettua aineistoa dominoivat kertovat runot, ja paljon on myös häärunoja ja loitsuja, lyriikka näitä vähemmän. Ilomantsin tallennuksissa dominoi lyriikka, Pohjois-Karjalassa yleisemmin lyriikka ja loitsut, Kainuussa loitsut, ja Savossa lyriikka, loitsut ja kertovat runot. Selkeimmin painotukset näkyvät runsaiten tallennettujen pitäjien aineistoissa.

Kuva 14. Vuokkiniemen (Viena), Juvan (Savo) ja Ilomantsin (Pohjois-Karjala) pitäjistä ennen Kalevalaa kaikkien tallentajien keräämä runoaineisto runotyyppimerkinnöittäin.

Ennen Kalevalaa Vienan Vuokkiniemeltä tallennetussa aineistossa epiikka dominoi: siihen liittyviä runotyyppimerkintöjä on lähes puolet kokonaismerkinnöistä. Seuraavan tulevat loitsut, sitten lyriikka ja häälaulut. Lönnrotin omassa kokoelmassa epiikan osuus on yhtä runsas, mutta häälaulut tulevat ennen loitsuja ja lyriikkaa. Etelä-Savossa Juvalta tallennettu aineisto on lähes kokonaan K. A. Gottlundin tallentamaa. Aineistossa loitsu ja lyriikka ovat runsaimmin edustettuina, ja mukana on myös epiikkaa. Ilomantsin aineistossa lyriikka dominoi, lähes neljännes on loitsuja, epiikkaa ja häälauluja on hieman niukemmin.

Karjalankielisten ja suomen itämurteisten paikkakuntien ero suomen länsimurteiden alueen tallennushistoriaan ja tallennusaikaisiin paikalliskulttuureihin on huomattava. Kun eniten tallennettuja seutuja vertaa vähemmän tallennettuihin, kannattaa ottaa huomioon paitsi eri lajien osuus, myös runotyyppien ja ylimalkaan aineiston huomattavasti pienempi määrä.

Kuva 15. Turun, Vesilahden ja Uskelan pitäjistä koko tallennusaikana (1564–1948) kertyneet julkaistut aineistot runotyyppimerkinnöittäin.

Monista läntisistä pitäjistä, kuten esimerkiksi Turusta, Vesilahdelta ja Uskelasta, on tallennettu lähinnä lastenrunoja (vaalenapunainen), kehtolauluja, paimenrunoja, tanssilauluja sekä joitain kalendaarilauluja (violetti) sekä lyhyitä loitsuja (punainen). Kertovia runoja on usein vain muutamaa tyyppiä, kuten Turusta Kaarle Hertuan runo 1600-luvulta ja Vesilahdelta paikallisen Elinan surma -runon versioita. Suuri osa aineistosta on tallennettu vasta Kalevalan ilmestymisen jälkeen. Ennen Kalevalaa esimerkiksi Turusta on tallentunut vain kaksi varhaista Kaarle-herttuan runon muistiinpanoa, Vesilahdelta Lönnrotin ja Gottlundin muistiinpano Elinan surma -runosta sekä muutama ajoittamaton varhaisempi saman runon käsikirjoitus, Uskelasta ei mitään.

Läntisen Suomen alueelta alettiin tallentaa suuremmissa määrin aineistoa vasta vertailevan kansanrunoudentutkimuksen tarpeisiin 1800-luvun lopulta alkaen. Etenkin 1900-luvun alkupuolen laajojen tallennusten aikaan kertyi paljon lastenlauluja ja lyhyitä loitsuja, joista ei aiemmin oltu niin kiinnostuneita. Vaikka lastenlauluja ja kehtolauluja oli yhtä lailla tallennettavissa Karjalan ja Inkerin alueella ennen maailmansotia, on niiden osuus Suomen läntisiltä alueilta tallennetussa aineistossa paljon suurempi.

Lönnrot ei siis pyrkinyt rakentamaan kattavaa esitystä eri alueilla käytetyistä runoista ja niiden versioista vaan yhtenäistä kirjallista eeposta, joka täytti oman aikansa tarpeet. Hän nojasi niihin runoaineistoihin, joita hän piti arvokkaimpina ja vanhimpina ja alueisiin, joilta näitä oli parhaiten löydettävissä. Lönnrot on tallennettujen runojen määrän, moninaisuuden ja alueellisen kattavuuden osalta aikakautensa tallentajista ylivertainen. Hän tallensi paljon kaikenlaista – sellaistakin, mitä ei käyttänyt Kalevalassa tai Kantelettaressa. Samalla hän kuitenkin keskittyi niihin seutuihin, joilta katsoi löytävänsä eniten, moninaisimpia ja parhaina pitämiään runoja.

Käytetty aineisto

Tässä osiossa on tehty karttakuvin ja kuvaajin näkyväksi Elias Lönnrotin käytössä olleen kansanrunousaineiston kertymistä ja luonnetta lähinnä aiemmin kirjasarjana julkaistun SKVR-aineiston pohjalta. Käsittely perustuu FILTER-hankkeessa tehtyyn laajempaan työhön (ks. esim. Janicki et al. 2023; Janicki et al. 2024; Kallio et al. 2023; Mäkelä et al. 2024). SKS:n julkaisemattomien runojen aineisto sisältää siinä määrin puutteellisia tietoja ja selvittämättömiä kopioita, että sitä ei ole tässä juurikaan käytetty. SKVR-aineistokin sisältää ongelmia, kuten yksittäisiä vääriä ajoituksia tai paikannuksia, sekä useampina kappaleina tai eri pituisina jaksoina useampaan kertaan julkaistuja tekstejä. Virolainen ERAB-aineisto on karttakuvissa paikoin mukana vertailun vuoksi.