Tässä lakeus, jota jo kiivaasti nähdä himosin, tunkeissani läpi tiuhan metsän. Äärettömäksi sen luulin, mutta vapaasti hengitän taas ja lepään kunnes jähtyy otsani; sillä olihan metsässä kuumempi kuin tässä paistavan auringon alla. – Aurinko, pyöri kiireesti lännen alesmäkeä ja päivästä päätös tee! Tätä pyytää paimen, joka loimostas ja kääntelevästä varjosta ajan kulkua mittailee. Varjo lännestä itään kiertyy, päinvastoin sinun tarhas juoksua, joka koillisesta alkaa ja päättyy luoteiseen, piirtäen avaruuteen ankaran kaaren. Heleä loimo, sinä kultaisia säteitäs..... Oi Kullervo! käytkö polkuja kurjan paimenen? Niinpä käyt, mutta pilkaksi käyt tämän yhden päivän ja vihasi aittaan, sydämmeesi, kokoilet myrkkyä myrkyn päälle, ja tämä ihanata on. – Mutta kuinka seisoo varjo nyt? Ihan pohjaa kohden; nyt puolipäivä on ja paimenen syödä pitää. Syön, mutta pilkaksi syön, pilkaksi. – Mitä annettiin evääksi paimenelle? (Ottaa leivän kontistansa). Oletpa sileä päältänähden , mutta sisässäsi ehkä silkkoa löytyy. (Leikkaa veitsellänsä leipää). Mikä vastus siinä? Kivi leipääni leivottu on, ja siihen veitseni pilasin, veitseni, muisto isältäni. Sinun juones, sepän äkeä emäntä, tämä oli ja pistosanat , eilen ehtoiset , näin kostit; sillä purema ja pistospuheeni pistos puheeni olkoon, missä orjana mua katsellaan. (Viskasee leivän pois). Tyhmästi kostit, mutta paha oli tahtos toki mua kohtaan, sinä Hiien portto ; mutta koston vannon kostoa vastaan. – Paimen itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi, Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi jätän. – Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket lyhensi ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa on karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa. – Tämänmoista jotain toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä kaikki! – Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta saattaisin tänne ja aterian heille rakentaisin. ( Ajatar tulee). Ken sinä, jonka muoto niin hurja on ja hävytön ?

Se, joka toivos täyttää taitaa.

Mitä toivoin?

Metsän petoja tänne.

Miksi?

Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka kiveä sun antoi leipänä kantaa.

Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja toimitukses?

Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja virkani: ihmisiä vainoa . Lempo ja maahiset mua palvelevat, ja heidän avullaan voin paljon matkaan saattaa .

Sinä Hiien heimoa olet?

Emoni isä ankara Hiisi on.

(yks.) Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa , järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lippellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kiertellä kontion jälkiä etsien. – Hävitys ja kuolema! Oi! olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? – Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin tyhjyyden. – Mutta onpa kenties laita, ettei päätykkään tiemme kalmistoon, vaan juoksee siitä vielä äärettömiin mailmoihin, ja orjan, merkittynä, myötä seurata täytyy niin kauvas kuin kestää. – Mieleni kärsii tuosta illan synkeästä hämärästä, joka metsäin tutkaimilla äänetönnä lepää; sillä tydyttihän kohtalo kova eloni virran, tielle väärälle sen käänsi, johdatti sen ahtauksiin , joissa nyt se reutoilee , turmellen niin itsensä kuin mantereet; mutta ryntäköön se eteen-|päin eteenpäin kunnes hävityksen kallan viimeisen hän ehtii . (menee).

Mies, missä verkastelet ?

Toverini, minä ihmeen näin, näin Tuulikin, Tapion tyttären , ja tästä syystä, armas toverini, olen sekä iloinen että hämmästynyt.

Kurja mies, viistoon, luulen minä, on taas aivos kierretty, koska senkaltaista haastelet.

Hänen totisesti näin.

Tuulikki itseänsä sinulle näytteli? Hän sitten yhtäläinen töllö olis, kuin sinäkin. – Mutta nyt ei ole aika hullutella, vaan mene ja vastaa lehmät tänne tuolta korven rannalta.

Sen olen jo tehnyt, niinkuin näet. Mutta, hyvä veli, usko mitä sanon. Hänellä oli musta hame puna-|reunaisella punareunaisella miehustalla , lumivalkeat paidan- hiat ja hiukset pellavankarvaiset . Korea tyttö! Ja tiedätkö mitä hän teki? Poimieli puolaimia aholla, tuossa juuri likellä tietä.

Voi Vai Tuulikki; kyllä tiedän, kuka hän oli; vai Tapiolan Tuulikki. Tyrjösen tytär hän oli, sinä hohko ; Tyrjösen eli Kalervon, sillä onpa äsken saatu tieto siitä että hän, joka itsensä Tyrjöseksi kutsuu, on Kalervo, Untamoisen veli. Hänen tyttärensä aholla näit.

Ehkä maltat toki asian väärin.