(Apelin huone: perllä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi, vasemmalla
tulisia
, jonka ääressä Joseppi seisoo
liikutellen kauhalla
pataa,
joka kiehuu tulella
. Enokki tulee.)
Enokki.
Päivää, Joseppi!
Joseppi.
(
kääntyen
ympäri j kumartaen
syvästi
hellittätä
toki kauhaa kädestänsä) Päivää!
Enokki.
Sainpa mestarilts tärkeän kutsumuksen
löydyttää itseäni tässä
hänen
huoneessansa
noin tähän aikaan.
Joseppi.
Niin on asia.
Enokki.
Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse?
Joseppi.
Eikö ole teillä jo tietoa?
Enokki.
Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni.
Joseppi.
Tässä tapahtuu
tänäpän
kihlaus
Enokki.
Kihlaus! Hm! Wai kihla Kenen hän nai?
Joseppi.
Hä,
Herrajen-Evan
.
Enokki.
Wai
Herrajen-Evan
. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi,
villityksi
tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden?
Joseppi.
Preivin kirjoitti
Herrajen-Eva
tällä tavalla mestarilleni eilen illalla: "Kraatari Apeli! Lyhyesti tahdon
tietä antaa, että, jos Jumala niin on sallinut,
niin valmis olen
kohta tulemaan aviopuolisoksenne.
Tulkaat
minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä herrat jätän minä tämän
ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt vahvasti tykönäni päättänyt." Niin seisoi
preivissä.
Enokki.
Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?
Joseppi.
Pasteeraili, paseeraili
edes-takaisin
permanolla
, raappien niskatukkaansa.
Enokki.
Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele. — Millä tavalla luonnistui
asia?
Joseppi.
Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini. Millon pasteeraili hän,
millon heitti hän itsensä taasen vuoteelle, mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja
rupesi uudestaan
pasteerailemaan
raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän valelemassa päätänsä kaivolla.
Hän pelkäsi aivoansa, näette.
Enokki.
Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse, harkitse ja tuumaile
joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita.
— Mutta mielinpä kuulla kuinka kävi lopulta.
Joseppi.
Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä, herätti hän minua, ilmoitti
syyn levottomuuteensa, luki preivin
eteeni
ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä veljellisyys!
Enokki.
Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen. — Mutta minkä neuvon annoit
mestarilles?
Joseppi.
En kieltänyt enkä käskenyt.
Enokki.
Oikein! — Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi asia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri.
Elä
kiellä miestä ottamasta naista, johon hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan
naisen korvaan sun kieltävä neuvos, jonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa
sulle antksi.
Joseppi.
Minä en
kieltänyn
enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään kaikki Jumaln neuvopöydälle.
Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin tallukka ja minä samoin. Hän aamulla taasen
kyllä käytteli neulaansa vinhasti, mutta toisialle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin
koska
sillon tällön
mulautin salaa katsoa hänen
päällensä
. Niin neuloi hän hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä,
naulitsi sen hirveän lujasti pöytään,
rynkäsi
ylös, puki päällensä parhaat vaatteensa,
lähetti sanan teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi hän
noutaamaan
morsiantansa,
Herrajen-Evaa
.
Enokki.
Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan kirnuun. Eva on kahden
naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa hänen useinki mekastelevan heidän
kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista arvella taitaa, ja paljon rähisee heistä mailmakin.
Jumala heille heidän syntinsä
anteiksi
antakoon! Mutta miksi ei yksi heistä nai tätä Evaa? Mutta Eva on tuittupää,
tuiskea,
näetkös
morakka, tahi niinkuin ruotsalainen sanoo:
Turski
. (
ottaa
nuuskaa)
Joseppi.
Ja niin
herrammainen
.
Enokki.
Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa
sillon tällön
sivullensa liehuvia hameliepeitänsä,
sen olen
huomainnut.
Wähän epäiltävä
merkki tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin
isoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis itseänsä
sentähden lyödä niin
herrammaiseksi
, niin fiiniksi; sanalla sanoen, niin
ymmärtämättömäksi
kuin Eva teki.
Wähempäkin
piisaisi muonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: "missä
nakriit kasvaa, puussa vai maassa?" Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän maamiehiltä
torilla. Entäs tämä kysymys: "kulta-pappa, mikä on tuo korea lintu, joka hyppelee
tuolla kartanolla?" Hän ei tuntenut,
näetkös
harakkaa tultuansa maalle. (
naurahtaa
mutta kovin
vähän)
Noh, ehkä ei tuntenut hän
lintua. Sitä en mene
arenteeramaan
, sanoo ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään
raiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Mutta minä pidän virkaveljestäni enkä
sois hänelle
huoneenristiä
, jonka nyt pelkään hänen saavan.
Joseppi.
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän
huoneeseen
.
Enokki.
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. — Eva on taas vihastunut
herrojensa päälle
, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun
kuherruskuukausi
on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee
herrajensa
luoksi
jälleen..
Sillä Apelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnan röyhistyksiä ja sitä
äänen komeata kilausta, joita Eva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat
kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. — Apeli on vähän, hieman
vähän yksinkertainen mutta
hyvä-|sydämminen
hyväsydämminen
, vallan hyväsydämminen mies.
Joseppi.
Hyvä hänen nimensäkin on.
Enokki.
Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita seuraa katumus. Minä,
mukama mies, olen aina tämmöinen vakava
pellavaloukku, oikein sahapukki. (naurahtaen
vähän)
Mitä padassa kiehuu?
Joseppi.
Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa. — Kuulitteko rattaan
jyryä.
Enokki.
Kuulin totisesti. He tulevat.
(erikseen)
Niin niin, piikaseni;
tännen
astut, mutta
tiedänpä
ettes tee sitä sydämmellisen, puhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani panen
pantiksi, ettäs tillastit herroiltasi naimista, mutta koska ei siitä mitään tullut,
niin käytpä nyt vimmoissasi polttamaan sammaletta fiinin,
herrammaisen
kartuusin verosta. (Apeli ja Eva, molemmat kantaen nyttyä kädessään,
tulevat. Joseppi, keskeyttämättä padan liikutusta, kumartaa
syvään)
Enokki.
Tervetuloa, morsiuskunta!
Apeli.
Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. — Istu, Eva. — Onko Joseppi
antanut
sinun jotain ymmärtää.
Enokki.
Lyhyesti.
Apeli.
Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee. —
Istu
istu, Eva.
Eva.
(erikseen)
Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä.
(Apeli ottaa nytystä sokerirasian ja asettaa sen pöydälle).
Apeli.
Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Enokki, että olemme pyörineet kamalassa
leikissä sekä minä että Eva. Oi niitä jumalattomia herroja!
Enokki.
He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti, trumantisti?
Apeli.
Kiitän, etten saanut heiltä selkääni.
Enokki.
Kateus, kateus!
Apeli.
Sula kateus. — Ei ollut, näetkös, mentävä sisään; kartanolla seisoin vaan
ja
otin vastaan Evan kapineita. Mutta koska viimein olimme valmiit lähtemään ja
istuimme rattaille, niin arvaas, mitä tekivät?
Enokki.
Häijyn koiranjuonen.
Tiedänmähän
sen.
Apeli.
Tulipas
pieni poika,
herrajen
käskystä, sanoi tahtovansa korjata hevosen
häntä-|vyötä
häntävyötä
, mutta peijakas pisti palavan
taulan-|kappaleen
taulankappaleen
Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa yksi herroista meille pilkalla
jäähyväisampauksen
. Rakas virkaveljeni, aatteles millä hirmuisella vauhdil me tulimme
talosta. Rusko juoksi kuin vimmattu, potki ja juoksi korvat niuhossa. Ja olikos ihme,
että me molemmat, niin Eva kuin minä, huusimme täyttä kitaa hädissämme?
Enokki.
Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja kertoilet tätä
keikahusretkeäs. Kiitä,
ettes
makaa ojassa tallukset taivasta kohden.
Apeli.
Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen hiljensi Rusko
juoksuansa, ja yhtä
ehjillä
luilla kuin ennenkin istuimme rattailla
vaihka
pamppailevalla sydämmellä.
Enokki.
Woi julmia herroja, voi julmettuneita!
Apeli.
Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eva on näin
kauvan
menestynyt heidän kanssansa.
Ettes
jo ennen tehnyt tätä temppua, Eva?
Eva.
(erikseen)
Jaa, sinä västäräkki! Suokoon jumala,
etten
koskaan olis tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää herrat ja
tulla tänne turvekaton alle!
Apeli.
Mutta miksi on morsian niin äänetön?
Enokki.
Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa
Miehelään
.
Apeli.
Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein
väli-|kappaleellisesti
välikappaleellisesti
päätetty. Mutta
rupekaamme
juoneen,
tehkäämme
mikä kuitenkin tehtävä on; sillä
parempa
karhun mahassa kuin hänen hampaissansa.
Sinä tiedät mikä harras ja tärkeä komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä?
Enokki.
Luulenpa tietäväni.
Apeli.
Kihlaus, laillinen kihlaus, ja
senpä-|tähden
senpätähden
olen kutsunut sinun tänne. Käy toimeen,
Enokki.
Mutta ensiksi
yksi
puhe.
Enokki.
(yskii)
Että...
että me nyt tällä hetkellä tähän kokoontuneet
olemma
, liittämään yhteen kahta sielua,
nimittäin
pitäjän-|kraatarimestaria
pitäjänkraatarimestaria
Apeli Simeoninpoikaa ja neitsykäistä Eva Matintytärtä...
Apeli.
Hänen oikea liikanimensä on Helander.
Enokki.
Ja neitsykäistä Eva Helanderia,
yhteensolmemaan
heidän onneansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ja tämä ei olekkaan mikään
vetosolmu,
eisuinkaan
, vaan kiinteä
umpisolmu
, jonka ainoastaan kuoleman viikate
poikki-leikata
taitaa. Hyvin
muistain
ja visusti
sydämmeen
kätkein
aviossäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta. Miehen, nimittäin, tulee olla
vaimonsa pää; se on hänen velvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä
heikompa
astia; se on hänen velvollisuutensa. Ja
käykäät
sitten käsi
kädessä,
ja
Jumalan nimessä ja
ilolintuen
laulassa
haudan syvyyteen. — Niin; mitä itse sanot, Apeli?
Apeli.
Ei minulla mitään sanottavaa ole.
Enokki.
Anna sitten sormus tänne.
Apeli.
Tässä
tämä
on.
Eva.
(eriks.)
Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Woi minua mieletöntä!
Enokki.
Apeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eva. (
antaa
Evalle sormuksen) Kas niin. (
laulaa
veisaavalla äänellä) "Saatanan
juonet...".
Onhan tämä sinun tahtos, Apeli
Apeli.
Weisa veisa.
Enokki ja Joseppi
(
joka
yhä liikuttelee pataa,
laulavat)
"Saatanan juonet
kauvas
poista"...
Eva.
Mitä tässä laulelette.
Pitäkäät
suunne
kiinni
niin on parasta.
Apeli.
Hscht! Morsian ei suvaitsekkaan laulettavan.
Enokki.
Hmm! Mutta laulu on kaksi lukua.
Eva.
Tässäpä
kyllä
keekoilemaan niinkuin kukko.
Enokki.
Kukkoko?
Eva.
Ei yhtään laulua, sanon minä.
Apeli.
Ei
ei, koska niin on tahtos.
Enokki.
(eriks.)
Hän
on
niinkuin ma sanoin: morakka.
Joseppi.
(eriks.)
Kyllä
kyllä tästä nyt toinen elämä nousee meidän
huoneeseen
.
Apeli.
Laulu
olkoon
tällä erällä. — Nyt, Eva, käy uljaasti perheeni jäseneksi ja perehdy
huoneessani.
Eva.
Tässä ihmispesässä. (
hetki
äänettömyyttä)
Apeli.
(eriks.)
Ihmispesässä. Joteskin jyrkästi sanottu.
(ääneensä)
Tosin on huneeni
vanha
mutta vanhan
siaan
rakennetaan uusi ja entistä uhkeampi.
Eva.
Ennenkö
on meillä
uusi
niin olemme satimessa.
Apeli.
Ei satimeen
jäädä
jos ei tätä hullummin eletä, Evani.
Eva.
Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! minä linnasta luolaan
muutin ja läksin, hullu,
ilosista
herroistani pois ja matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä
eroitus!
Enokki.
Wissillä tavalla
on eroitus suuri, mutta
vissillä tavalla...
Eva.
Pidä kitasi sinä,
varis
.
Enokki.
(eriks.)
Hai djai djai
, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!
Joseppi.
(erikseen)
Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.
Aapeli
.
(eriks.)
Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän kauppaansa, ja
minä, poika polonen,
rakastun
häneen vahvasti. Mutta tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin,
neljäkymmentä riksiä. Nätti summa kyllä.
(ääneensä)
Tosin en ole rikas, en suinkaan, eikä ole minulla paljon rahaakaan,
ainoastaan neljäkymmentä riksiä.
Enokki.
Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Sillon ei tarvitse käydä häntä koipien
välissä.
Apeli.
Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no,
ohan
siinä vähän. Kuinka
hyväänsa
, mutta usko minua, Eva, etpä lyönyt
sillon
kättäs poroon kuin kraatarimestari Apelin miehekses valitsit.
Eva.
Sillon istuin peevelin kelkkaan.
Läksinhä kotooltani
kuin olisi tieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin.
Eva.
Miksi pistivät, miksi pistivät palavan
taulan kappaleen
Ruskon hännän alle?
Enokki.
Julmettuneet!
Apeli.
Lurjukset! Jos lakiin
mentäis
niin peijakas
heidän
ottais. Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä!
Enokki.
Haj djaj djaj!
Apeli.
Minä
sydämmystyn
. Kas semmoisista pedoista sinä läksit, mutta nytpä seisot siivon ja
kunniallisen miehen katon alla.
Eva.
Kraatari! — Krapu!
Apeli.
Haukutko sinä minun virkaanikin?
Enokki.
Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.
Eva.
Minäkö kraatari Apelin vaimoksi!
Apeli.
Neito, etkö
ymmärrä
haastelet vähän pahasti,
pisteliäästi
ja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen ilon?
Kraatari Apeli!
Jaa-ah
, mikä kraatari
Apelin
on? Olenko minä varastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt
kenenkään härkää sapattina kaivoon?
Ensuinkaan
. Olenko minä kähminyt toisen miehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä panen
tämän kysymyksen sydämmelles, Eva Helander. Katsahda
päälleni
ja
vasta
.
Eva.
Tuommoinen mies.
Apeli.
Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.
Eva.
Mikähän sinä olet oikein?
Apeli.
Kraatari Apeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi koska
hyväänsä
ja
kummaksi vaihka ruhtinoiten
lapsille.
Eva.
Eikö se ole sama
Kupparin-Apeli
, joka äitinsä perässä tallusteli kylästä kylään kantaen ämmän
kupinsarvipussia?
Apeli.
Että sarvet kalisi. Sama, sama.
Eva.
Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa eräänä sateisena päivänä
pisti lehmänsä iin koreasti isäni niittyyn ja menipä itse latoon maata. Mutta
saattoipa sukkela onni juuri samassa isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs
pehmitti. Sinä muistat sen?
Apeli.
Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle selkäni, niin pitää sun
siellä näkemän merkit jumalattomasta
menetyksestäs
ymmärtämätöntä piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin minä
sillon
olin.
Eva.
Sen ansaitsit. Istua ladossa,
lehmiensä hilloessa
toisen niittyä, se oli mukavata.
Apeli.
Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin hyvästäkin asiasta.
Enokki.
(naurahtaen)
Kan tänka
, sanoo ruotsalainen. (
ottaa
nuuskaa)
Apeli.
Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka "posket on niin punaiset ja puhe
käy kuin
rasva,"
niinkuin lauletaan
rakkauden-veisussa
. Wai kuinka? Mitä sanoo fröökinä?
Enemmin
enemmin sitä
laijia
.
Eva.
Jos kaikkea mitä sinusta
tiedän
rupeisin tässä kertoilemaan, niin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi.
Apeli.
(eriks.)
Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa vähän kuin olisi hänellä totisesti
aikomus tehdä takapero. Mutta hän ehkä koettelee luontoani.
Enokki.
Minä sydämmen karvaudella olen
kuultellut
kuinka tämä neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata virkaveljeni
hyvää nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan. Tiedätkö
mitä mailma sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä
herrajen
kanssa? Niinkuin pakana, niinkuin mahomettilainen. Minä kiivastun tällä
hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä
siellä? Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset nuoret, saatatte heitä
välinpitämättömiksi
aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä
vekama,
niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin rippikoulussa? Koska
olet ollut viimeiseksi ripillä? Fråkas pillit, sanoo ruotsalainen.
Eva.
Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä?
Enokki.
Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin kristitty ihminen koettaa sinua
oikaista, lunttu.
Eva.
Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen mutkaan ja viskata sinun
pellolle. Sinä viimeinen vaivanen, sinä hävytön kraatari, teethän minun hulluksi!
Enokki.
Kas kas, näkyypä kuinka kipeä on asia, ja minä pistin syvältä ja ilman armoa. Jaa,
niin on tapani. Minä ryntään aina esiin ilman pelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin
ahvena
. Ja tästä sinun elämästäs, jumalattomasta elämästäs tahdon minä ottaa tuimasti
kiinni,
jos en sinulta parannusta näe.
Eva.
Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun teet?
Enokki.
Kantelen provastille.
Eva.
Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä
kinttuisiis
herroiltani.
Enokki.
Minulla on pyssy
ja
.
Eva.
Joka ei tapa varpustakaan.
Enokki.
Tappaa
vaihka
noita-ämmän,
vaihka
perkeleeltä riivatun tytön.
Apeli.
Elkä riidelkä elkä riidelkä
, ja sinä, Enokki,
elä
huoli juuri enään soimata Evaa. Hän on,
näetkös
, niinkuin morsiameni; ja sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi; sitä poski
kuin pääkin.
Eva.
(eriks.)
Sinun morsiames!
Enokki.
Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on, niinkuin sanoin, käydä
aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan niinkuin
ahvena
. (
ottaa
nuuskaa)
Apeli.
Nytpä ymmärrän mitä Eva tarkoitti näillä vähän niinkuin kierroilla sanoillansa:
koetella luontoani. Mutta antakoon hän
anteiksi
lyhynokkasuuteni
; sillä
lyhynokkasuutta
,
Jumala
paratkoon, havaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen.
Monaistipa
aattelen, jouduttuani uusiin
tuttavuuksiin,
kas tuostapa vasta löysin miesten miehen. Mutta eläppäs hänen kanssansa ja
reisaile, niin hänpä pianki punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä.
Minä olen nähnyt yhtä ja toista mailman
pöydännokalta,
ja hantvärkkäri on noita talossa. — Kas, pusersipa tyttö-kanalja
hijen
otsalleni tällä koetuksellansa. (
ottaa
taskustansa
nenäliinansa
mutta viskasee samassa pöydältä
permanolle
Evan sokerirasian, joka
särkeyy)
Eva.
Herresta velta varjel!
Joseppi.
Woi
voi, mitäs mestari nyt teki!
Eva.
Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani!
Enokki.
(eriks.)
Apeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä kana, ja punottaa
kuin täyskuu pouta-iltana.
Eva.
Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen sokerirasiani, raks
imipäivälahja
herroiltani. Maksa pois, mies; maksa se
paikalla
sinä harakka, hohkoharakka, närri!
Enokki.
(eriks.)
Haj
djaj djaj
sitä
sydäntä sitä sydäntä!
Apeli.
Jassoo! Sinä teet minusta pilkkaa etkä todenperästä aiokkaan tulla vaimokseni?
Eva.
Saatanan muori sinulle vaimoksi tulkoon.
Enokki.
(eriks.)
Tunnenpa väristykset selässäni
kuultellessa
lauseitansa.
Apeli.
Enokki, kysy häneä tässä Josepin kuullessa,
jos
hän tahtoo ottaa min mieheksensä.
Enokki.
(yskii)
Minä kysyn sinulta, Eva
Matin-|tytär
Matintytär
Helander,
jos sulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Apeli Simeoninpojll?
Eva.
Minä en huoli hänestä; menenpä takaisin herraini luoksi. (
hetki
äänettömyyttä)
Apeli.
(erikseen)
Wai niin!
Enokki.
(eriks.)
Mikä kiusankappale!
Apeli.
Kysys häneltä toinen kerta.
Enokki.
Minä kysyn sinulta, Eva Matintytär Helander,
jos sinulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Apeli Simeoninpojalle?
Eva.
Minä en huoli hänestä, sanoin minä; en tuumaakaan. (
kauvan
äänettömyyttä)
Apeli
.
Kysys häneltä vielä kolmas kerta!
Enokki.
Minä kysyn sinulta, Eva Matintytär Helander,
jos sinulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Apeli
Simeoninpojalle
?
Eva.
Minä annan hänen peijakkaan haltuun. (
polkee
kiivaasti jalkojansa permantoon) En huoli hänestä, en
huoli
en
huoli,
en
en! Eikö korvaläpenne kuule, te noidutut miehet? (
äänettömyyttä
. Tulisiasta kuuluu
kohina)
Apeli.
Soitatko sinäkin jumalan-lahjan tuhkaan siellä? Poika! (
kiristää
Joseppia
kauluksesta)
Joseppi.
Mestari!
Enokki.
(
hilliten
Apelia) Malta mieles, Apeli, ja anna
anteiksi
tapaturma.
Apeli.
Tämä hetki on vimman hetki!
Eva.
Maksa pois korea rasiani.
Apeli.
Rasia! Onko mailmanloppu tullut? Antavatko kuolleensa maa ja meri, kuolema ja
kipenöitsevä helvetti? — Kas tämäpä vasta päivä on.
Eva.
Woi minä mieletön lapsi!
Apeli.
Sinä portto, anna tänne sormukseni.
Eva.
Hoo! kas tässä, poikasein. (Apeli viskasee hirveällä vauhdilla sormuksen
permantoon)
Enokki.
Elä elä
, veljeni. (ottaa ylös
sormuksen)
Apeli.
Ihminen, miksi narrasit mua hevosellani sinua kyydittämään
huoneeseeni
?
Eva.
Miksi annoit itseäs narrata?
Enokki.
Haj djaj!
Apeli.
Jassoo!
Eva.
Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä takaisin,
kraatari.
Apeli.
Jassoo! —
Kyllä
kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi markkaa pöytään. Joseppi tulkoon
kyytiin. — Kaksi markkaa
tänne.
Eva.
Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa mitä
olet rikkonut, niin katsokaat etten vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä
edessänne.
Enokki.
Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta vihansa kiukussa.
Muij kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä samassa oli hame ja paita yli pään.
Eva.
Rasia!
Apeli.
Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet arssiten nytyt kädessä; tämä olkoon
sanottu.
Enokki.
Tahtoisina, tahtoisinpa, sanon minä, nähdä Evan tuloa
herrajensa
luokse taas. Näkisinpä
sillon
oikein pitkän koiran.
Eva.
Hoo! kraatari Enokki,
elä
yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin vähän pilkkaa herroilta, jota minä vastaan
muuamalla kyyneleellä, ja ennen iltaa on yhteinen sydämmellien ilomme
korkealla katossa. Siinä se
temppu.
Enokki.
No sinä naisen luonto! Ihme kaikkein ihmeitten seassa. Sinä kultasen
päiväpaisteen
ja sumuisten pilvien ijankaikkinen
sekamelska
ilman päätä ja perää, sinä
himphamppu! Onko siis ihme,
etemme
koskaan opi tuntemaan tänlaista eläintä?
Eva.
Hevonen eteen, Apeli! Kyyti!
Apeli.
Sinä kopeilet?
Enokki.
Kyyti? Arvaas minkäkaltaisen kyydin tästä olisit
ansainut
? Peijakas! jos tekisimme oikein, niin pääs ottaisin syliini minä, Joseppi
pitelisi sinua jaloista ja Apeli itse antaisi sinulle oikein miehen kädestä.
Eva.
Apeli!
Apeli.
Jaa-ah
, luuletko etten minä taida antaa löylyä? (Eva rupee panemaan
kapineitansa nyttyynsä takaisin,
hyrrällen laulella
) Ruoka
pöytään
, Joseppi. Me rupeemme syömään, mutta hän menköön
tieheensä
. (Joseppi panee ruokaa pöydälle) Hän on kierro ihminen.
Enokki.
Pahanilman
lintu.
Apeli.
(erikseen)
Onneton päivä! Onpa sydämmeni kuin leikattu kahdeksi kappaleeksi. —
Kas niin, Joseppi. Tule syömään kanssamme. Me syömme, Enokki.
Enokki.
Me syömme me. (Apeli, Enokki ja Joseppi istuvat
syömään)
Apeli.
Onpa tässä mailmassa tekemistä.
Enokki.
Elä
puhukkaan.
Apeli.
Eva, Eva, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minulle niin paljon pahaa
teit?
Enokki.
Elä
ole hänestä
huolivanansa
.
Apeli.
(eriks.)
Hän hyräilee vaan.
Enokki.
(
menee
kantaen nyttyjänsä)
Hyväst
!
Apeli.
Hyväst
!
Enokki.
Läksipä heilakka. Mutta tästä asiasta, sekä
ajen
ilkeästä juonesta että tytön hävyttömästä narrauksesta tulee sinun ottaa
vakaasti kiinni, opettaa heitä pitämään miestä pilkkanansa.
Apeli.
Minä jotain tekisin, mutta eipä ole juuri hyvä. He käyvät metsässä pyssyillä ja
taitavat ampua minun; sillä
katsos
suurin pelkuri täällä, jolla on tuliluikku, voi vilauksessa surmata rohkeimman
sankarin, joka
oli
tätä asetta paitsi.
Enokki.
He ampuisivat? Hohoo! ei
miesmurhaa
niin pian tehdä.
Apeli.
Kukas menee takamaan? Näillä herroilla on häijy sydän, sinä kohtaat heitä
metsässä, he laskevat sinun läpitse kuin koiran. Mitäs tet?
Enokki.
Mutta minun sisuni ei anna perään, se ei
sietä
heidän elämäänsä, jumalatonta elämäänsä tämän tytön kanssa. Provastin täytyy
saada siitä tieto.
Apeli.
Mutta minä kysyn sinulta vielä: miäs jos he ampuvat sinun?
Enokki.
(Kiivaasti) Ampukoot! Tässä mailmassa ei auta.
Apeli.
Niin sinä sanot.
Enokki.
Tahdonpa hävittää sen
terren-pelin
, sanon minä.
Apeli.
(eriks.)
Mutta miksi käy aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä pelkään, minä
pelkään jotain. —
(ääneensä)
Olikos se
Herrajen-Eva
? Minä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se
Herrajen-Eva
?
Enokki.
Sama heiskale. Mutta miksi kysyt äin? Eikö ole hän sinulla kyllin jo tuoreessa
muistossa?
Joseppi.
Surkeus
surkeus! (
nousevat
syömästä)
Enokki.
Elä
saakeliissa
anna murheelle noin kovaa voimaa.
Joseppi.
Oi itkun
päivä
!
Katsokas
kuinka mestarini silmät mulkoilee. Hän on hukassa.
Enokki.
Ei, Apeli, ei, i käy tämä
päisin
näin syväs mietiskellä ja murehtia. Koetas vaan
, koetas vaan
; saatpa muuton korvilles.
Apeli.
Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu
sydämmeni
koska muistelen sitä korkeapovista impeä, joka mulle
annettiin
mutta kohta taasen otettiin pois multa herran
niimeen
.
Enokki.
Menköön hiiteen se naasikka!
Apeli.
No no, no no!
Enokki.
Sinä katsot tämän vahingoksi?
Apeli.
Pidinpä itseni jo melkein
nainneena
miehenä, mutta olen toki
taasen
vanha-nuori-poika
, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin
ravossa
torkkuvan
torakan
ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi,
viljen
koska tulin hänen kanssansa ja
näin
kärpäsen-sienen tuolla
hevoshaan
veräjää, niin tällä tavallapa aattelin: koska syyskuun-metsässä me pussit
selässä yhdessä käyskelemme sieniä poimimassa, kas sillonpa meidän vasta lysti on.
Mutta nyt, nyt mennyt on kaikki toivo, eikä lohdutusta löydy.
Enokki.
Paljon, ystäväni, paljon.
Wanha-muori-mies
viettää häänsä jälkeen kuoleman tähtien tanssissa.
Siellä
siellä hänelle aviosiippa annetaan, mutta naineet saavat katsella päältä.
Apeli.
Heh! Niinkuin esimerkiksi
Korppilan
Kalle.
Enokki.
Niin juuri.
Apeli.
Puhu
puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti.
Enokki.
Ei yhtään
surtavaa
, ei yhtään. Koska muilla on
ehto
on meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on
autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit soittaa
musiiki — Niin juuri, niin juuri. — Mutta yksi vikkelä keino. Wiitamäen
luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän nokimustaksi naapuriensa
päälle ja pelkää aivonsa vierivän pois oikeilta
teloiltansa
,
sillon
panee hän tyttärensä pelaamaan klaveeria j itse lötköttää hän muutaman
kierroksen valssia salin
ermanolla
frouvansa kanssa, ja paikalla o hänen kiukkunsa lt. — Koetetaanpas
samaa tia. Joseppi k tulit kureerit. ja polje j
Josepp
A
Jo
pi