(Apelin huone:
perllä
perällä
ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi,
vasemmalla tulisia, jonka ääressä Joseppi seisoo liikutellen
kauhalla pataa, joka kiehuu tulella. Enokki tulee.)
Enokki.
Päivää, Joseppi!
Joseppi.
(kääntyen ympäri
j
ja
kumartaen syvästi
hellittätä
hellittämättä
toki kauhaa kädestänsä) Päivää!
Enokki.
Sainpa
mestarilts
mestariltas
tärkeän kutsumuksen
löydyttää itseäni tässä hänen huoneessansa noin tähän aikaan.
Joseppi.
Niin on asia.
Enokki.
Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse?
Joseppi.
Eikö ole teillä jo tietoa?
Enokki.
Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni.
Joseppi.
Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus.
Enokki.
Kihlaus! Hm! Vai
kihla
kihlaus.
Kenen hän nai?
Joseppi.
Hä, Herrajen-Evan.
Enokki.
Vai Herrajen-Evan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi, villityksi tai mistä
kieppasi hän tämän rohkeuden?
Joseppi.
Preivin kirjoitti Herrajen-Eva tällä tavalla mestarilleni eilen
illalla: ”Kraatari Apeli! Lyhyesti tahdon
tietä antaa,
että, jos Jumala
niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan aviopuolisoksenne. Tulkaat minua
kyydittämään täältä luoksenne; sillä herrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt vahvasti tykönäni päättänyt.” Niin seisoi preivissä.
Enokki.
Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?
Joseppi.
Pasteeraili,
paseeraili
pasteeraili
edes-takaisin permanolla, raappien
niskatukkaansa.
Enokki.
Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele. — Millä
tavalla luonnistui asia?
Joseppi.
Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini. Millon pasteeraili hän,
millon heitti hän itsensä taasen vuoteelle, mutta samassa pyörähti hän
ylös jälleen ja rupesi uudestaan pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa
kävi hän valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette.
Enokki.
Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse, harkitse ja tuumaile
joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin kysytäänpä viimein
kuinka on päävärkin laita. — Mutta mielinpä kuulla kuinka kävi lopulta.
Joseppi.
Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä
päällä, herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin
eteeni ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä
veljellisyys!
Enokki.
Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen. — Mutta minkä neuvon annoit
mestarilles?
Joseppi.
En kieltänyt enkä käskenyt.
Enokki.
Oikein! — Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi asia löytyy, jossa olen vaiti
kuin
myyri. Elä kiellä miestä ottamasta naista, johon
hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen
kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan naisen korvaan sun kieltävä neuvos, jonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa sulle
antksi
anteiksi
.
Joseppi.
Minä en kieltänyn enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään
kaikki
Jumaln
Jumalan
neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin
tallukka ja minä samoin.
Hän aamulla taasen kyllä käytteli neulaansa vinhasti, mutta toisialle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin koska sillon
tällön mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän
hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä,
naulitsi sen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös,
puki päällensä parhaat vaatteensa, lähetti sanan
teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi hän noutaamaan
morsiantansa, Herrajen-Evaa.
Enokki.
Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus
onnettomaan kirnuun. Eva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa
hänen useinki mekastelevan heidän kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista arvella taitaa, ja
paljon rähisee heistä mailmakin. Jumala heille heidän syntinsä
anteiksi antakoon! Mutta miksi ei yksi heistä nai tätä Evaa? Mutta Eva on tuittupää,
tuiskea, näetkös morakka, tahi niinkuin ruotsalainen sanoo: Turski. (ottaa nuuskaa)
Joseppi.
Ja niin herrammainen.
Enokki.
Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa sillon tällön sivullensa liehuvia hameliepeitänsä,
sen olen huomainnut. Vähän epäiltävä
merkki tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja
joteskin
isoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis
itseänsä sentähden lyödä niin herrammaiseksi, niin fiiniksi; sanalla sanoen, niin
ymmärtämättömäksi kuin Eva teki. Vähempäkin piisaisi muonamiehen
tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: ”missä nakriit kasvaa, puussa vai maassa?” Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän
maamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys: ”kulta-pappa, mikä on tuo korea lintu, joka
hyppelee tuolla kartanolla?” Hän ei tuntenut, näetkös harakkaa tultuansa
maalle. (naurahtaa mutta kovin vähän) Noh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeramaan, sanoo ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään
raiskaa
toisen silmässä, mutta ei
malkaa
omassa. Mutta minä pidän virkaveljestäni enkä sois hänelle huoneenristiä, jonka nyt pelkään hänen saavan.
Joseppi.
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.
Enokki.
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. — Eva on taas vihastunut herrajensa päälle, ja vihan
kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin
katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrajensa luoksi
jälleen. Sillä Apelilla ei ole niitä kommervenkiä,
niitä rinnan röyhistyksiä ja sitä äänen komeata
kilausta, joita Eva
on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät
liekehtimään niin herttaisesti. — Apeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen mutta
hyvä-|sydämminen
hyväsydämminen
, vallan hyväsydämminen mies.
Joseppi.
Hyvä hänen nimensäkin on.
Enokki.
Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti
toimiin, joita seuraa katumus. Minä, mukama mies,
olen aina tämmöinen vakava pellavaloukku, oikein sahapukki. (naurahtaen vähän) Mitä padassa kiehuu?
Joseppi.
Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa. — Kuulitteko
rattaan jyryä
.
?
Enokki.
Kuulin totisesti. He tulevat. (erikseen) Niin niin, piikaseni; tännen
astut, mutta tiedänpä ettes tee sitä sydämmellisen, puhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani panen pantiksi, ettäs tillastit
herroiltasi naimista, mutta koska ei siitä mitään tullut, niin käytpä nyt vimmoissasi
polttamaan sammaletta fiinin, herrammaisen kartuusin
verosta. (Apeli ja Eva, molemmat kantaen nyttyä kädessään, tulevat. Joseppi, keskeyttämättä padan liikutusta,
kumartaa syvään)
Enokki.
Tervetuloa, morsiuskunta!
Apeli.
Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. — Istu, Eva. — Onko Joseppi
antanut sinun jotain ymmärtää
.
?
Enokki.
Lyhyesti.
Apeli.
Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee. — Istu istu, Eva.
Eva.
(erikseen) Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä. (Apeli ottaa
nytystä sokerirasian ja asettaa sen pöydälle)
Apeli.
Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Enokki, että olemme pyörineet kamalassa
leikissä sekä minä että Eva. Oi niitä jumalattomia herroja!
Enokki.
He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti, trumantisti?
Apeli.
Kiitän, etten saanut heiltä selkääni.
Enokki.
Kateus, kateus!
Apeli.
Sula kateus. — Ei ollut, näetkös, mentävä
sisään; kartanolla seisoin vaan ja otin vastaan Evan kapineita. Mutta koska
viimein olimme valmiit lähtemään ja istuimme rattaille, niin arvaas, mitä tekivät?
Enokki.
Häijyn koiranjuonen. Tiedänmähän sen.
Apeli.
Tulipas pieni poika, herrajen käskystä, sanoi tahtovansa korjata hevosen
häntä-|vyötä
häntävyötä
, mutta peijakas pisti palavan
taulan-|kappaleen
taulankappaleen
Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa yksi herroista meille pilkalla
jäähyväislaukauksen. Rakas virkaveljeni, aatteles millä hirmuisella
vauhdil
vauhdilla
me tulimme talosta. Rusko juoksi kuin vimmattu, potki ja juoksi korvat
niuhossa. Ja olikos ihme, että me molemmat, niin Eva kuin minä, huusimme
täyttä kitaa hädissämme?
Enokki.
Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja kertoilet tätä keikahusretkeäs. Kiitä, ettes makaa ojassa tallukset
taivasta kohden.
Apeli.
Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen hiljensi
Rusko juoksuansa, ja yhtä ehjillä luilla kuin ennenkin istuimme rattailla vaihka pamppailevalla sydämmellä.
Enokki.
Voi julmia herroja, voi julmettuneita!
Apeli.
Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eva on näin kauvan menestynyt
heidän kanssansa. Ettes jo ennen tehnyt tätä temppua, Eva?
Eva.
(erikseen) Jaa, sinä västäräkki! Suokoon
jumala
Jumala
, etten koskaan olis tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää
herrat ja tulla tänne turvekaton alle!
Apeli.
Mutta miksi on morsian niin äänetön?
Enokki.
Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa Miehelään.
Apeli.
Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein
väli-|kappaleellisesti
välikappaleellisesti
päätetty. Mutta rupekaamme
juoneen, tehkäämme
mikä kuitenkin tehtävä on; sillä parempa karhun
mahassa kuin hänen hampaissansa. Sinä tiedät
,
mikä harras ja tärkeä komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä?
Enokki.
Luulenpa tietäväni.
Apeli.
Kihlaus, laillinen kihlaus, ja
senpä-|tähden
senpätähden
olen kutsunut sinun tänne. Käy toimeen, Enokki. Mutta ensiksi yksi puhe.
Enokki.
(yskii) Että... että me nyt tällä hetkellä tähän kokoontuneet olemma,
liittämään yhteen kahta sielua, nimittäin
pitäjän-|kraatarimestaria
pitäjänkraatarimestaria
Apeli Simeoninpoikaa ja neitsykäistä Eva Matintytärtä...
Apeli.
Hänen oikea liikanimensä on Helander.
Enokki.
Ja neitsykäistä Eva Helanderia, yhteensolmemaan heidän onneansa sekä myötä- että
vastoinkäymisessä. Ja tämä ei olekkaan mikään vetosolmu, eisuinkaan,
vaan kiinteä umpisolmu, jonka ainoastaan kuoleman viikate poikki-leikata taitaa. Hyvin
muistain ja visusti sydämmeen kätkein aviossäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta.
Miehen, nimittäin, tulee olla vaimonsa
pää; se on hänen
velvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä heikompa
astia; se on hänen
velvollisuutensa. Ja käykäät sitten käsi kädessä, ja Jumalan nimessä ja ilolintuen
laulassa
laulaessa
haudan syvyyteen. — Niin; mitä itse sanot, Apeli?
Apeli.
Ei minulla mitään sanottavaa ole.
Enokki.
Anna sitten sormus tänne.
Apeli.
Tässä tämä on.
Eva.
(eriks.) Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua
mieletöntä!
Enokki.
Apeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eva. (antaa Evalle sormuksen) Kas
niin. (laulaa veisaavalla äänellä) ”Saatanan juonet...”. Onhan tämä
sinun tahtos,
Apeli
Apeli?
Apeli.
Veisa veisa.
Enokki ja Joseppi
(joka yhä liikuttelee pataa, laulavat) ”Saatanan juonet kauvas poista”...
Eva.
Mitä tässä laulelette. Pitäkäät suunne kiinni
,
niin on parasta.
Apeli.
Hscht! Morsian ei suvaitsekkaan laulettavan.
Enokki.
Hmm! Mutta laulu on kaksi lukua.
Eva.
Tässäpä kyllä keekoilemaan niinkuin kukko.
Enokki.
Kukkoko?
Eva.
Ei yhtään laulua, sanon minä.
Apeli.
Ei ei, koska niin on tahtos.
Enokki.
(eriks.) Hän on niinkuin ma sanoin: morakka.
Joseppi.
(eriks.) Kyllä kyllä tästä nyt toinen elämä nousee
meidän huoneeseen.
Apeli.
Laulu olkoon tällä erällä. — Nyt, Eva, käy uljaasti perheeni jäseneksi ja perehdy huoneessani.
Eva.
Tässä ihmispesässä. (hetki äänettömyyttä)
Apeli.
(eriks.) Ihmispesässä. Joteskin
jyrkästi sanottu. (ääneensä) Tosin on
huneeni
huoneeni
vanha mutta vanhan siaan rakennetaan uusi ja entistä
uhkeampi.
Eva.
Ennenkö on meillä uusi niin olemme satimessa.
Apeli.
Ei satimeen jäädä jos ei tätä hullummin eletä, Evani.
Eva.
Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! minä linnasta luolaan
muutin ja läksin, hullu, ilosista herroistani pois ja matelin sisään kraatarin
koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus!
Enokki.
Vissillä tavalla on eroitus suuri, mutta vissillä tavalla...
Eva.
Pidä kitasi sinä, varis.
Enokki.
(eriks.)
Hai djai djai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!
Joseppi.
(erikseen) Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.
Aapeli
Apeli
.
(eriks.) Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän
kauppaansa, ja minä, poika polonen,
rakastun
rakastuin
häneen vahvasti. Mutta tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin,
neljäkymmentä riksiä. Nätti summa kyllä. (ääneensä)
Tosin en ole rikas, en suinkaan, eikä ole minulla paljon rahaakaan, ainoastaan
neljäkymmentä riksiä.
Enokki.
Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Sillon ei tarvitse käydä häntä koipien
välissä.
Apeli.
Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, ohan siinä
vähän. Kuinka
hyväänsa
hyväänsä
, mutta usko minua, Eva, etpä lyönyt sillon kättäs poroon
kuin kraatarimestari Apelin miehekses valitsit.
Eva.
Sillon istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani
kuin olisi tieni kulkenut suoraa tietä
helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin.
Eva
Apeli
.
Miksi pistivät, miksi pistivät palavan taulan
kappaleen Ruskon
hännän alle?
Enokki.
Julmettuneet!
Apeli.
Lurjukset! Jos lakiin mentäis niin
peijakas heidän ottais. Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat
vielä!
Enokki.
Haj djaj djaj!
Apeli.
Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit, mutta nytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen
katon alla.
Eva.
Kraatari! — Krapu!
Apeli.
Haukutko sinä minun virkaanikin?
Enokki.
Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.
Eva.
Minäkö kraatari Apelin vaimoksi!
Apeli.
Neito, etkö ymmärrä haastelet vähän pahasti, pisteliäästi ja että tällä tavalla
hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen ilon? Kraatari Apeli! Jaa-ah, mikä
kraatari Apelin on? Olenko minä varastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt kenenkään
härkää sapattina kaivoon? Ensuinkaan. Olenko minä kähminyt toisen miehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä panen
tämän kysymyksen sydämmelles, Eva Helander. Katsahda päälleni ja vasta.
Eva.
Tuommoinen mies.
Apeli.
Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.
Eva.
Mikähän sinä olet oikein?
Apeli.
Kraatari Apeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi koska hyväänsä ja kummaksi
vaihka
ruhtinoiten lapsille.
Eva.
Eikö se ole sama Kupparin-Apeli, joka äitinsä perässä tallusteli kylästä kylään
kantaen ämmän kupinsarvipussia?
Apeli.
Että sarvet kalisi. Sama, sama.
Eva.
Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa eräänä sateisena päivänä
pisti lehmänsä
iin
niin
koreasti isäni niittyyn ja menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela
onni juuri samassa isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat sen?
Apeli.
Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle selkäni,
niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta menetyksestäs
ymmärtämätöntä piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin minä sillon olin.
Eva.
Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä
hilloessa toisen niittyä, se oli mukavata.
Apeli.
Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin hyvästäkin asiasta.
Enokki.
(naurahtaen)
Kan tänka, sanoo ruotsalainen. (ottaa nuuskaa)
Apeli.
Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka ”posket on niin punaiset ja puhe käy kuin rasva,” niinkuin lauletaan
rakkauden-veisussa. Vai kuinka? Mitä sanoo fröökinä? Enemmin enemmin sitä laijia.
Eva.
Jos kaikkea mitä sinusta tiedän rupeisin tässä kertoilemaan, niin jäisinpä varmaan
huoneesi asukkaaksi.
Apeli.
(eriks.) Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa
vähän kuin olisi hänellä totisesti aikomus tehdä takapero.
Mutta hän ehkä koettelee luontoani.
Enokki.
Minä sydämmen karvaudella olen kuultellut
kuinka tämä neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata
virkaveljeni hyvää nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan. Tiedätkö mitä mailma
sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä herrajen kanssa?
Niinkuin pakana, niinkuin mahomettilainen. Minä kiivastun tällä hetkellä.
Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä
siellä? Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset
nuoret, saatatte heitä välinpitämättömiksi aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä
vekama, niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin
rippikoulussa? Koska olet ollut viimeiseksi ripillä? Fråkas pillit, sanoo ruotsalainen.
Eva.
Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä?
Enokki.
Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin
kristitty ihminen
koettaa sinua oikaista, lunttu.
Eva.
Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen mutkaan ja
viskata sinun pellolle. Sinä viimeinen
vaivanen, sinä
hävytön kraatari, teethän minun hulluksi!
Enokki.
Kas kas, näkyypä kuinka kipeä asia, ja minä pistin syvältä ja ilman armoa.
Jaa, niin on tapani. Minä ryntään aina esiin ilman pelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin ahvena. Ja tästä sinun elämästäs, jumalattomasta
elämästäs tahdon minä ottaa tuimasti kiinni, jos en sinulta parannusta näe.
Eva.
Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun
teet?
Enokki.
Kantelen provastille.
Eva.
Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä
kinttuisiis herroiltani.
Enokki.
Minulla on pyssy ja.
Eva.
Joka ei tapa varpustakaan.
Enokki.
Tappaa vaihka noita-ämmän, vaihka perkeleeltä riivatun tytön.
Apeli.
Elkä riidelkä elkä riidelkä, ja sinä, Enokki, elä huoli juuri
enään soimata Evaa. Hän on, näetkös, niinkuin
morsiameni; ja
sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi; sitä poski
kuin pääkin.
Eva.
(eriks.) Sinun morsiames!
Enokki.
Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on, niinkuin sanoin, käydä
aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan niinkuin ahvena. (ottaa
nuuskaa)
Apeli.
Nytpä ymmärrän mitä Eva tarkoitti näillä vähän niinkuin kierroilla
sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon hän anteiksi lyhynokkasuuteni; sillä lyhynokkasuutta, Jumala paratkoon, havaitsemme
kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen. Monaistipa
aattelen, jouduttuani uusiin tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin miesten miehen.
Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä pianki punehtuu kuin
kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä. Minä olen nähnyt
yhtä ja toista mailman
pöydännokalta, ja hantvärkkäri
on noita talossa. — Kas, pusersipa tyttö-kanalja
hijen otsalleni tällä koetuksellansa. (ottaa taskustansa
nenäliinansa mutta viskasee samassa pöydältä permanolle Evan sokerirasian, joka
särkeyy)
Eva.
Herresta velta varjel!
Joseppi.
Voi voi, mitäs mestari nyt teki!
Eva.
Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani!
Enokki.
(eriks.) Apeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä kana, ja
punottaa kuin täyskuu pouta-iltana.
Eva.
Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen sokerirasiani,
raks
rakas
imipäivälahja
nimipäivälahja
herroiltani. Maksa pois, mies; maksa se paikalla sinä
harakka, hohkoharakka, närri!
Enokki.
(eriks.) Haj djaj djaj sitä sydäntä
,
sitä sydäntä!
Apeli.
Jassoo! Sinä teet minusta pilkkaa etkä todenperästä aiokkaan tulla vaimokseni?
Eva.
Saatanan muori sinulle vaimoksi tulkoon.
Enokki.
(eriks.) Tunnenpa väristykset selässäni kuultellessa lauseitansa.
Apeli.
Enokki, kysy
häneä
häneltä
tässä Josepin kuullessa, jos hän
tahtoo ottaa
min
minua
mieheksensä.
Enokki.
(yskii) Minä kysyn sinulta, Eva
Matin-|tytär
Matintytär
Helander, jos sulla on vakaa aikomus tulla vaimoksi Apeli
Simeoninpojll
Simeoninpojalle
?
Eva.
Minä en huoli hänestä; menenpä takaisin herraini
luoksi. (hetki äänettömyyttä)
Apeli.
(erikseen) Vai niin!
Enokki.
(eriks.) Mikä kiusankappale!
Apeli.
Kysys häneltä toinen kerta.
Enokki.
Minä kysyn sinulta, Eva Matintytär Helander, jos sinulla on vakaa aikomus tulla
vaimoksi Apeli Simeoninpojalle?
Eva.
Minä en huoli hänestä, sanoin minä; en tuumaakaan. (kauvan
äänettömyyttä)
Apeli.
Kysys häneltä vielä kolmas kerta!
Enokki.
Minä kysyn sinulta, Eva Matintytär Helander, jos sinulla on vakaa aikomus tulla
vaimoksi Apeli Simeoninpojalle?
Eva.
Minä annan hänen peijakkaan haltuun. (polkee kiivaasti
jalkojansa permantoon)
En huoli hänestä, en huoli, en huoli, en en! Eikö korvaläpenne kuule, te noidutut
miehet? (äänettömyyttä. Tulisiasta kuuluu kohina)
Apeli.
Soitatko
sinäkin jumalan-lahjan tuhkaan siellä? Poika! (kiristää
Joseppia kauluksesta)
Joseppi.
Mestari!
Enokki.
(hilliten Apelia) Malta mieles, Apeli, ja anna anteiksi tapaturma.
Apeli.
Tämä hetki on vimman hetki!
Eva.
Maksa pois korea rasiani.
Apeli.
Rasia! Onko mailmanloppu tullut? Antavatko
kuolleensa maa ja meri, kuolema ja kipenöitsevä helvetti? — Kas tämäpä vasta päivä on.
Eva.
Voi minä mieletön lapsi!
Apeli.
Sinä portto, anna tänne sormukseni.
Eva.
Hoo! kas tässä, poikasein. (Apeli viskasee hirveällä vauhdilla sormuksen
permantoon)
Enokki.
Elä elä, veljeni. (ottaa ylös sormuksen)
Apeli.
Ihminen, miksi narrasit mua hevosellani sinua kyydittämään huoneeseeni?
Eva.
Miksi annoit itseäs narrata?
Enokki.
Haj djaj!
Apeli.
Jassoo!
Eva.
Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä takaisin,
kraatari.
Apeli.
Jassoo! — Kyllä kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi markkaa pöytään. Joseppi
tulkoon kyytiin. — Kaksi markkaa tänne.
Eva.
Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa mitä olet rikkonut, niin katsokaat etten
vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä edessänne.
Enokki.
Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta vihansa kiukussa.
Muij
Muija
kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä samassa oli hame ja paita yli pään.
Eva.
Rasia!
Apeli.
Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet
arssiten
marssiten
nytyt kädessä; tämä olkoon sanottu.
Enokki.
Tahtoisina
Tahtoisinpa
, tahtoisinpa, sanon minä, nähdä Evan tuloa herrajensa
luokse taas. Näkisinpä sillon oikein pitkän
koiran.
Eva.
Hoo! kraatari Enokki, elä yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin vähän pilkkaa herroilta,
jota minä vastaan
muuamalla
muutamalla
kyyneleellä, ja ennen iltaa on yhteinen
sydämmellien
sydämmellinen
ilomme korkealla katossa. Siinä se temppu.
Enokki.
No sinä naisen luonto! Ihme kaikkein ihmeitten seassa. Sinä kultasen päiväpaisteen ja
sumuisten pilvien ijankaikkinen sekamelska ilman päätä ja perää, sinä himphamppu!
Onko siis ihme, etemme koskaan opi tuntemaan tänlaista eläintä?
Eva.
Hevonen eteen, Apeli! Kyyti!
Apeli.
Sinä kopeilet?
Enokki.
Kyyti? Arvaas minkäkaltaisen kyydin tästä olisit ansainut?
Peijakas! jos tekisimme oikein, niin pääs ottaisin syliini minä, Joseppi pitelisi
sinua jaloista ja Apeli itse antaisi sinulle oikein miehen kädestä.
Eva.
Apeli!
Apeli.
Jaa-ah, luuletko etten minä taida antaa
löylyä? (Eva
rupee panemaan kapineitansa nyttyynsä takaisin, hyrrällen laulella) Ruoka pöytään, Joseppi. Me rupeemme
syömään, mutta hän menköön tieheensä. (Joseppi panee ruokaa
pöydälle) Hän on kierro ihminen.
Enokki.
Pahanilman lintu.
Apeli.
(erikseen) Onneton päivä! Onpa sydämmeni kuin leikattu kahdeksi
kappaleeksi. — Kas niin, Joseppi. Tule syömään kanssamme. Me syömme, Enokki.
Enokki.
Me syömme me. (Apeli, Enokki ja Joseppi istuvat syömään)
Apeli.
Onpa tässä mailmassa tekemistä.
Enokki.
Elä puhukkaan.
Apeli.
Eva, Eva, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minulle niin paljon pahaa
teit?
Enokki.
Elä ole hänestä
huolivanansa
huolivanasi
.
Apeli.
(eriks.) Hän hyräilee vaan.
Enokki.
Eva.
(menee kantaen nyttyjänsä) Hyväst!
Apeli.
Hyväst!
Enokki.
Läksipä heilakka. Mutta tästä asiasta, sekä
ajen
herrajen
ilkeästä juonesta että Tytön hävyttömästä narrauksesta tulee sinun ottaa vakaasti kiinni, opettaa heitä pitämään miestä pilkkanansa.
Apeli.
Minä jotain tekisin, mutta eipä ole juuri hyvä. He käyvät metsässä pyssyillä ja taitavat ampua minun; sillä katsos suurin pelkuri täällä,
jolla on tuliluikku, voi vilauksessa surmata rohkeimman sankarin,
joka oli tätä asetta paitsi.
Enokki.
He ampuisivat? Hohoo! ei miesmurhaa niin
pian tehdä.
Apeli.
Kukas menee
takamaan
takaamaan
? Näillä herroilla on häijy sydän, sinä kohtaat heitä metsässä, he laskevat sinun läpitse kuin koiran. Mitäs
tet
teet
?
Enokki.
Mutta minun sisuni ei anna perään, se ei
sietä heidän
elämäänsä, jumalatonta elämäänsä tämän tytön kanssa. Provastin
täytyy saada siitä tieto.
Apeli.
Mutta minä kysyn sinulta vielä:
miäs
mitäs
jos he ampuvat sinun?
Enokki.
(Kiivaasti) Ampukoot! Tässä mailmassa
ei auta.
Apeli.
Niin sinä sanot.
Enokki.
Tahdonpa hävittää sen terren-pelin, sanon minä.
Apeli.
(eriks.) Mutta miksi käy aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä pelkään, minä pelkään jotain. — (ääneensä)
Olikos se Herrajen-Eva? Minä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se
Herrajen-Eva?
Enokki.
Sama heiskale. Mutta miksi kysyt
äin
näin
? Eikö ole hän sinulla kyllin jo tuoreessa muistossa?
Joseppi.
Surkeus surkeus! (nousevat syömästä)
Enokki.
Elä
saakeliissa
saakelissa
anna murheelle noin kovaa voimaa.
Joseppi.
Oi itkun päivä! Katsokas kuinka mestarini silmät mulkoilee. Hän on hukassa.
Enokki.
Ei, Apeli, ei,
i
ei
käy tämä päisin näin
syväs
syvästi
mietiskellä ja murehtia. Koetas vaan, koetas vaan; saatpa muuton
korvilles.
Apeli.
Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu sydämmeni koska muistelen sitä
korkeapovista impeä, joka mulle annettiin mutta kohta taasen otettiin pois
multa herran
niimeen
nimeen
.
Enokki.
Menköön hiiteen se naasikka!
Apeli.
No no, no no!
Enokki.
Sinä katsot tämän vahingoksi?
Apeli.
Pidinpä itseni jo melkein nainneena miehenä, mutta olen toki taasen
vanha-nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin
ravossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi,
vilj
i
e
n
veljeni,
koska tulin hänen kanssansa ja näin kärpäsen-sienen tuolla hevoshaan
veräjää
veräjällä
, niin tällä tavallapa aattelin: koska syyskuun-metsässä me pussit selässä
yhdessä käyskelemme sieniä poimimassa, kas sillonpa meidän vasta lysti on. Mutta nyt,
nyt mennyt on kaikki toivo, eikä lohdutusta löydy.
Enokki.
Paljon, ystäväni, paljon. Vanha-
muori
nuori
-mies viettää häänsä jälkeen
kuoleman
tähtien
tanssissa. Siellä
siellä hänelle
aviosiippa
annetaan, mutta naineet saavat katsella
päältä.
Apeli.
Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle.
Enokki.
Niin juuri.
Apeli.
Puhu puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti.
Enokki.
Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehto on meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja
peipposet visertää, allamme on autuuden niittu ja
päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit soittaa
musiiki
musiikia
— Niin juuri, niin juuri. — Mutta yksi vikkelä keino. Viitamäen luutnantti,
jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän nokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää
aivonsa vierivän pois oikeilta teloiltansa, sillon panee hän tyttärensä pelaamaan
klaveeria
j
ja
itse lötköttää hän muutaman kierroksen valssia salin
ermanolla
permanolla
frouvansa kanssa, ja paikalla
o
on
hänen kiukkunsa
lt
lievinnyt
. — Koetetaanpas samaa
tia
konstia
. Joseppi
k
laulappas: ”Kosk
tulit
kureerit.
kureerit...”, laula
ja polje
j
jalkaas.
Josepp
Joseppi.
En jaksa laulaa nyt!
A
Apeli.
Miksi et jaksa? Sinä osaat veisun.
Jo
Joseppi.
Mutta itku tukeuttaa
lauluni.
Apeli.
pi
Laula, ja me tanssimme. Laula, Joseppi, muutoin menee pääni
ympäri, ympäri. Hih!