Kuudestoista Runo.*

Vaka vanha Wäinämöinen,* Tietäjä iän-ikuinen Oli veistävä venoista, Uutta purtta puuhoava Nenässä utuisen niemen, Päässä saaren terhenisen; Puita puuttui purren seppä, Lautoja venon tekiä. Kenpä puuta etsimähän, 10. Tammea tavottamahan Wäinämöiselle venoksi, Laulajalle pohja-puuksi? Pellervoinen, pellon poika←,* Sampsa poika pikkarainen Sep' on puuta etsimähän, Tammea tavottamahan Wäinämöiselle venoksi, Laulajalle pohja-puuksi. Käypi tietä astelevi 20. Koillisille maailmoille, Meni mäen, menevi toisen, Kulki kohta kolmannenki, Kirves kultainen olalla, Vaski-varsi kirvehessä; Yhtyi haapa vastahansa, Sylen kolmen korkeuinen. Tahtoi haapoa tavata←, Puia puuta kirvehellä, Haapa haastaen sanovi, 30. Itse kielin kerkiävi: "Mitä mies tahot minusta, Kuta kuitenki hala'at?" Sampsa poika Pellervoinen Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Tuotapa tahon sinusta, Tuota etsin ja hala'an: Wäinämöiselle venettä, Laulajalle purren puuta." Haapa haastoi kummemmasti, 40. Sata-oksainen osasi: 28: 1. lyödä. "Vuotava veno minusta, Ja pursi putoavainen←, Minä olen ontelo tyveltä, Kolmasti tänä kesänä Toukka söi syämmyeni, Mato juureni makasi." Sampsa poika Pellervoinen Siitä eistyvi etemmä←, Astua ajattelevi 50. Maailmoille pohjaisille. Tuli honka vastahansa, Sylen kuuen korkeuinen, Iski puuta kirvehellä, Kolahutti kuokallansa, Kysytteli, lausutteli: "Oisiko sinusta honka Wäinämöiselle venoksi, Laulajalle laiva-puuksi?" Honka → vastata hotasi, 60. Itse äänehen ärähti: "Ei minusta purtta tulle Kuuen kaaren kantajata, Mie olen honka huolainniekka←, Kolmasti tänä kesänä Korppi koikkui latvallani, Varis vaakkui oksillani." Sampsa poika Pellervoinen Aina eistyvi etemmä, Astua ajattelevi 70. Suvisille maailmoille, Tuli tammi vastahansa, Ympäri yheksän syltä. Kysytteli, lausutteli:* "Tulisko sinusta tammi Emeä ← erä-venehen, Sotapurren pohja-puuta?" Tammi taiten vastaeli, Osaeli puu omena: "On vainen minussa puuta 80. Emäksi yhen venosen, Enk' ole hoikka huolainniekka, Enkä ontelo sisältä, Kolmasti tänä kesänä, Tänä suurena suvena Päivyt kierti keski-puuta, Kuuhut latvalla kumotti, Käet kukkui oksillani, Linnut lehvillä lepäsi." Sampsa poika Pellervoinen 90. Otti kirvehen olalta, Iski puuta kirvehellä, Tammea tasaterällä, Pian taisi tammen kaata, Puun sorean sorrutella←. Ensin laski latvan poikki, Tyven tyynni halkaisevi, Veisti siitä pohja-puita, Lautoja epälukuisin ← Laulajalle laivaksiksi, 100. Wäinämöiselle venoksi. Siitä vanha Wäinämöinen,* Tietäjä iän-ikuinen Teki tieolla venettä, Laati purtta laulamalla Yhen tammen taittumista←, Puun murskan murenemista. Lauloi virren, pohjan puutti, Lauloi toisen, liitti laian, Lauloi kohta kolmannenki 110. Hankoja hakatessansa, Päitä kaaren päätellessä, Liitellessänsä limiä. Kaaritettua venosen, Liitettyä laian liitot Uupui kolmea sanoa Panemilla ← parraspuien, 63: 3. vian-alainen. 99: 2. laivan aineiksi. Kokkien kohentimilla, Perä-pään on päättimillä. Vaka vanha Wäinämöinen, 120. Tietäjä iän-ikuinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen päiviäni, Ei saanut veno vesille, Uusi laiva lainehille!" Arvelee, ajattelevi, Mistäpä sanoja saisi, Loisi lempi-luottehia, ← Pääskyjenkö päälaelta, Joutsen-karjan ← juonen päästä, 130. Hanhi-lauman hartioilta. Läksi saamahan sanoja, Tuhoi joukon joutsenia←, Harkun hanhia hävitti, Päättömästi pääskysiä, Ei saanut sanoakana, Ei sanoa, eikä puolta. Arvelee, ajattelevi: "Tuoll' oisi sata sanoa Kesä-peuran ← kielen alla, 140. Suussa valkean oravan." Läksi saamahan sanoja, Ongelmoita ottamahan, Pellon peuroja levitti, Oravia suuren orren; Sai siitä sanoja paljo, Ne kaikki avuttomia. Arvelee, ajattelevi: "Tuolta saan sa'an sanoja Tuolta Tuonelan koista←, 150. Manalan iki-majasta←." Läksi Tuonelta sanoja,* Manalalta mahtiloita; Astua taputtelevi, Kävi viikon vitsikkoa←, Viikon toisen tuomikkoa, Kolmannen katajikkoa, Jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi. Vaka vanha Wäinämöinen 160. Jo → huhuta heikahutti Tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: "Tuo venettä Tuonen tytti, Lauttoa Manalan lapsi, Yli salmen saa'akseni, Joen poikki päästäkseni!" Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Tuo oli poukkujen pesiä, 170. Räpähien räimyttäjä ← Tuonen mustassa joessa, Manalan alusve'essä; Sanan virkki, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: "Vene täältä tuotanehe, Kuni syy sanottanehe, Mi sinun Manalle ← saattoi Ilman tauin tappamatta, Ottamatta oivan surman, 180. Muun surman musertamatta." Vaka vanha Wäinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli." Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Tuonpa hän sanoiksi virkki: "Jopa keksin kielastajan, Kunp' on Tuoni tänne toisi, 190. Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa, Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä; Sano totta Wäinämöinen, Mi sinun Manalle saattoi?" Vaka vanha Wäinämöinen Jo tuossa sanoiksi virkki: "Rauta mun Manalle saattoi, 200. Teräs tempoi Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuosta tunnen kielastajan, Kun rauta Manalle saisi, Teräs toisi Tuonelahan, Verin vaattehet valuisi, Hurmehin ← hurahteleisi; Sano totta Wäinämöinen, 210. Sano totta toinen kerta!" Vaka vanha Wäinämöinen Itse virkki, noin nimesi: "Vesi sai minun Manalle, Aalto toi on Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ymmärrän valehtelian, Jos vesi Manalle saisi, 220. Aalto toisi Tuonelahan, Vesin vaattehet valuisi, Helmasi herahteleisi; Sano tarkkoja tosia, Mi sinun Manalle saattoi?" Tuossa vanha Wäinämöinen Vielä kerran kielastavi: "Tuli toi mun Tuonelahan, Valkea Manalle saattoi." Lyhykäinen Tuonen tytti, 230. Matala Manalan neiti Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Arvoan valehtelian, Jos tuli Manalle toisi, Valkeainen Tuonelahan, Oisi kutrit kärventynnä, Partaki pahoin palanut." "Oi sie vanha Wäinämöinen, Jos tahot venettä täältä, Sano tarkkoja tosia, 240. Valehia viimeisiä, Mitenkä tulit Manalle Ilman tauin tappamatta, Ottamatta oivan surman, Muun surman murentamatta." Sanoi vanha Wäinämöinen: "Jos vähän valehtelinki, Kerran toisen kielastelin, Toki ma sanon toetki: Tein tieolla venettä, 250. Laain purtta laulamalla, Lauloin päivän, lauloin toisen, Niin päivällä kolmannella Rikkoihe ← reki runoilta, Jalas taittui lausehilta, Läksin Tuonelta oroa←, Manalalta vääntiätä Rekosen rakentoani, Laulu-korjan ← laatiani; Tuopa nyt venoista tänne, 260. Laita mulle lauttoasi Yli salmen saa'akseni, Joen poikki päästäkseni!" Kyllä Tuonetar toruvi, Manan neiti riitelevi: "Oi on hullu hulluuttasi, Mies on mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, Tauitta Manan majoille, Parempi sinun olisi 270. Palata omille maille, Äijä ← on tänne tullehia, Ei paljo palannehia." Sanoi vanha Wäinämöinen: "Akka tieltä kääntyköhön, Eip' on mies pahempikana, 235: 2. hivuskaharat; suortuvat. Uros untelompikana; Tuo venettä Tuonen tytti, Lauttoa Manalan lapsi!" Vei venehen Tuonen tytti,* 280. Sillä vanhan Wäinämöisen Yli salmen saattelevi, Joen poikki päästelevi, Itse tuon sanoiksi virkki: "Voi sinua Wäinämöinen, Läksit surmatta Manalle, Kuolematta Tuonelahan!" Tuonetar hyvä emäntä, Manalatar ← vaimo vanha Toip' on tuopilla olutta, 290. Kantoi kaksi-korvaisella←, Itse tuon sanoiksi virkki: "Juop' on vanha Wäinämöinen!" Vaka vanha Wäinämöinen Katsoi pitkin tuoppiansa, Sammakot kuti sisällä, Maot laioilla lateli; Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana Juomahan Manalan maljat, 300. Tuonen tuopit lakkimahan, Juopuvat oluen juojat, Kannun appajat katoovat." Sanoi Tuonelan emäntä: "Oi on vanha Wäinämöinen, Mitä sie tulit Manalle, Kuta Tuonelan tuville Ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?" Sanoi vanha Wäinämöinen: 310. "Veistäessäni venoista, Uutta purtta puuhatessa Uuvuin kolmea sanoa Peripäätä päätellessä, Kokkoa kohottaessa; Kun en noita saanutkanana, Mailta ilmoilta tavannut, Piti tulla Tuonelahan, Lähteä Manan majoille Saamahan sanoja noita, 320. Ongelmoita oppimahan." Tuopa Tuonelan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele, Etkä täältä pääsnekänä Sinä ilmoisna ikänä ← Kotihisi kulkemahan, Maillesi matelemahan." Uuvutti unehen miehen, 330. Pani maata matkalaisen Tuonen talja-vuotehelle; Siinä mies makaelevi, Uros unta ottelevi, Mies makasi, vaate valvoi. Oli akka Tuonelassa, Akka vanha käykkäleuka, Rauta-rihman kehreäjä, Vaski-lankojen valaja, Kehräsi sataisen nuotan, 340. Tuhantisen tuuritteli Yönä yhtenä kesäisnä, Yhellä vesi-kivellä. Oli ukko Tuonelassa, Se on ukko kolmisormi, Rauta-verkkojen kutoja, Vaski-nuotan valmistaja, Se kutoi sataisen nuotan, Tuhantisen tuikutteli Samana kesäisnä yönä, 350. Samalla vesi-kivellä. Tuonen poika koukkusormi, Koukkusormi, rautanäppi, Se veti sataisen nuotan Poikki Tuonelan joesta, Sekä poikki, jotta pitkin, Jotta vieläkin vitahan, Jott' ei päästä Wäinämöisen, Selvitä Uvantolaisen Sinä ilmoisna ikänä, 360. Kuuna kullan valkeana Tuolta Tuonelan koista, Manalan iki-majoista. Vaka vanha Wäinämöinen* Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko lie tuhoni tullut, Hätä-päivä päälle pääsnyt Näillä Tuonelan tuvilla, Manalan majantehilla?" Pian muuksi muuttelihe, 370. Ruton toiseksi rupesi, Meni mustana merehen, Sarana saraikkohon←, Matoi rautaisna matona, Kulki kyisnä käärmehenä Poikki Tuonelan joesta, Läpi Tuonen verkkoloista. Tuonen poika koukkusormi, Koukkusormi, rautanäppi, Kävi aamulla varahin 380. Verkkojansa katsomahan, Sa'an saapi taimenia, Tuhat emon alvehia, Eip' on saanut Wäinämöistä, Ukkoa Uvantolaista. Siitä vanha Wäinämöinen* Tuonelasta tultuansa Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Elköhön hyvä Jumala, 390. Elköhön sitä suetko, Itse-mennyttä ← Manalle, Tuonelahan tunkeinutta! Äijä on sinne saanehia, Vähä tuolta tullehia, Tuolta Tuonelan koista, Manalan iki-majoista." Vielä tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin lateli Nuorisolle nousevalle, 400. Kansalle ylenevälle: "Elkätte imeisen lapset Sinä ilmoisna ikänä Tehkö syytä syyttömälle, Vikoa viattomalle, Pahoin palkka maksetahan Tuolla Tuonelan koissa: Sia on siellä syyllisillä, Vuotehet viallisilla, Alus kuumista kivistä, 410. Palavoista paateroista, Peitto kyistä, käärmehistä, Tuonen toukista kuottu!" Ainoastaan käsikirjoituksessa marginaalimerkintä: 370: 1. äkisti. 382: 3. pieniä kaloja.

Sananselitykset (Väinämöisen epiteettinä) oikeamielinen, luja, vakava Väinämöinen : tietäjä, runonlaulaja, Kalevalan keskushahmoVäinämöinen on Karjalan eeppisten runojen päähenkilö, jonka epiteettejä ovat "vaka vanha", "tietäjä" tai "laulaja iänikuinen" (vrt. inkeriläisissä runoissa V. esiintyy harvoin).Tutkijoilla on erilaisia käsityksiä Väinämöisen perusolemuksesta. Mikael Agricolan mukaan Väinämöinen oli hämäläisten jumala; hahmoa on pidetty lisäksi muun muassa suomalaisena Orfeuksena sekä ilman, veden ja tuulen jumalana. Toisaalta Väinämöinen on mielletty historialliseksi sankariksi ja myyttiseksi tietäjäksi, samaaniksi. Lönnrot itse piti aluksi Väinämöistä myyttisenä sankarina, mutta Uuden Kalevalan esipuheessa hän kallistui historialliseen tulkintaan ja esitti Kalevalan ja Pohjolan heimojen olleen alun perin suomalaisia heimoja. (Turunen 1979.) nenä : pää, kärki utuinen : sumuinenVrt. utuinen ihmisestä 'surullinen, onneton' (4:209, 210; 23:599 ym.). Vrt. myös sanan muut merkitykset Kalevalassa: hienoinen (3:325; 15:345, 347 ym.); auterinen, vieno (18:314; 37:168). (Turunen 1979.) terheninen : sumuinen, usvainen puuttua : olla ilman, olla vailla, uupua Tammi on kansanrunoudessa maailmanpuun variantti ja kuuluu vanhakantaisiin kosmisiin elementteihin; vrt. tammea harvinaisempi maailmanpuun versio saarni. Tammi ja maailmanpatsaana pidetty sammas esiintyvät runoissa vaihdellen samoissa kohdissa ja viittaavat kosmisen keskuksen tärkeimpään merkkiin. (Siikala 2012: 184−185.) myyttisen kylväjäheeroksen Sämpsän lisänimiNimeä Pellervoinen on pidetty pelto-sanan johdannaisena (vrt. Pellervoinen pellon poikana). Toisaalta sen on tulkittu tulevan sanasta pellet, joka viittaa maahan ja humukseen. Pellervoinen on tässä tulkinnassa mielletty maan pojaksi, joka siementää maan ja tekee sen kasvavaksi ja makoisaksi. (Siikala 2012: 403.) puiden kylväjä, Väinämöisen avustaja luomistyössäOlentoa on pidetty myyttisenä kylväjäheeroksena ja faunina sekä metsän ja puiden jumalana, istuttajana ja isäntänä. Nimi esiintyy kansanrunoissa useimmiten muodossa Sämpsä, ja sen lisämääritteenä on poika Pellervoinen. Runo Sämpsästä, Pellerwoisen pojasta, julkaistiin Christfrid Gananderin Mythologia Fennicassa (Ganander 1789/1984). Sämpsän toimet liittyvät useimmissa runoissa kasvillisuuden alullepanoon. Vienan Karjalassa ja Inkerissä Sämpsältä pyydettiin apua kylvötyön alussa. (Siikala 2012: 402−403; Tarkka 2005: 168, 423; Turunen 1979.) yhtyä : sattua tulemaan syli : vanha pituusmitta, levitettyjen käsivarsien sormenpäiden väliSyltä vanhana pituusmittana vastaa 1,78 eli noin 2 metriä. Syli voi tarkoittaa myös vanhaa halkomittaa, jolloin sitä vastaa 4 kuutiometriä. tavoitella, yrittää osua haastaen sanoa : sanoa ääneen, osata puhua kielin keritä : ennättää sanoa mitä halata : haluta, toivoa, kaivata virkkiä : puhua, sanoa, kertoa haastaa : puhuaVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: vaatia (12:84) (Turunen 1979). erikoisemalla, taitavammalla tavalla uppoava, pohjaan vajoava ontto maata : turmella, pilata edistyä : kulkea edemmäksi, eteenpäin pohjainen : pohjoinen vastata hotasta : vastata ajattelemattomasti tai harkitsematta, tokaisten, höläyttäenHotaista-verbiä käytetään suomen kielen murteissa puhuttaessa nopeasta, pintapuolisesta tai huolimattomasta tekemisestä (SMS). kaari : veneen sisäpuolen tukipuu rosoinen, vahingoittunut koikkua : raakkua suvinen : eteläinen emä : veneen pohjapuu, köli viisaastiVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: osaavasti, taitoa osoittaen (20:131); varovasti, varoen (20:219) (Jussila 2009).Karjalan kielessä adverbi taiten 'varmasti, todella; varsinkin; varmaankin, luultavasti' (KKS). omenapuu : runsaasti terhoja tekevä tammi ohut, solakkaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: vähäinen, raukka (22:447 ym.); laiha, köyhä (20:611 ym.) (Jussila 2009). laivakset : laivan rakennustarvikkeet aurinkoPäivä-sanalla on Kalevalassa useita merkityksiä. Sanalla voidaan tarkoittaa aurinkoa (1:247, 300, 312 ym.), vuorokauden valoisaa aikaa (1:100, 106) tai vuorokautta (1:125) (Turunen 1979). kuu, kaunis kuu kumottaa : paistaa himmeästi, loistaa kaataa maahan kokonaan lukemattomasti, hyvin paljon laulaa : esittää loitsuja, loitsiaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: esittää virttä eli vanhaa runoa (1:3 ym.); lumota, suostutella laulullaan (12:443−504) (Turunen 1979). taittuma : katkennut pala, murunen murska : hauras murenema : muru, murentuma virsi : laulu, kertova runoNykysuomessa virsi-sanalla tarkoitetaan kirkollisiin yhteyksiin kuuluvaa laulua, mutta aikaisemmin se on merkinnyt yleisemmin laulua tai runoa, esimerkiksi kalevalamittaista kansanrunoa. Varhaisempi merkitys voidaan vielä nähdä vaikkapa yhdyssanassa itkuvirsi. (NES s.v. virsi.) puuttaa : kiinnittää, liittää hanka : veneen laidan tappi, johon airo tukeutuu limi : sauma kaarittaa : varustaa kaarilla liitto : liitos, saumaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: määrätty ero- tai lähtöaika (22:51 ym.); sovittu aika, määräaika (29:273 ym.) (Turunen 1979). panema : asettaminen, asettamisvaihe parraspuu : veneen laidan reunapuu kokka : veneen keulaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: ylöspäin ulkoneva osa, erityisesti pää (1:258; 7:104 ym.); reen keulaosa, nokka (22:482 ym.); pilvenmöhkäle, pitkulainen pilvi (3:230) (Turunen 1979). kohennin : asettamis- tai paranteluvaihe päätin : päättämis- tai viimeistelyvaihe nimetä : lausua, sanoa painokkaasti saada : päästä lempiluote : suotuisa loitsusana joutsenkarja : joutsenparvi juoni : jono tuhoa : tuhota harkku : joukko, ryhmä, parvi kesäpeura : kesäkarvassa oleva peura ongelma : taikasana, salaperäinen tieto levittää : leikata auki, avata avuton : tehoton sadan : suurin määrin, satoja Tuonelan koti : Tuonelassa sijaitseva vainajien asumusTuonela on Kalevalassa kuolleiden olinpaikka, Tuonelan väen asuinpaikka ja loveen lankeavan noidan käyntipaikka. Vainajat kuljetetaan perille Tuonelan joen yli; muita Tuonelan paikkoja ovat Tuonelan koti, Tuonelan salo ja Tuonelan tupa. (Jussila 2009.) Kansanuskomuksissa vainajien katsottiin elävän veden takana kylmässä pohjoisessa. Tuonelassa sijaitseva vainajien asumus vertautuu suureen maalaistaloon, jossa asuivat Tuonen ukko, Tuonen emäntä ja Tuonen pojat ja tyttäret. Vainajalassa elettiin samaan tapaan kuin ihmisten maailmassa: kuolleet söivät, joivat, suorittivat askareita jne. Tällaisiin käsityksiin pohjautuvat monet hautaamiseen liittyvät tavat, kuten ruuan tai työkalujen asettaminen hautaan. (Turunen 1979: 346−347; Siikala 2012: 173.) Manalan ikimaja : Tuonelan kodin rinnakkaisnimi; ikuinen, viimeinen asuinpaikkaManala on Kalevalassa kuolleiden olinpaikka, jossa Manalan väki asuu ja jonne noita suuntaa langetessaan loveen. Siellä sijaitsevat Manalan virta, Manalan maja ~ ikimaja eli vainajien asumus (myös 19:117 ym.) ja Manalan saari (16:157). (Jussila 2009.) Manalainen ’Manalan asukas, isäntä’ esiintyy personoitua kuolemaa merkitsevän Tuonen rinnalla (16:192; 35:122) ja tavataan itäsuomalaisissa ja virolaisissa kansanrunoissa. Kuolleiden väkeen kuuluvat Manalatar ~ Manatar eli Tuonetar, Manalan impi eli Tuonelan neito, Manalan lapsi eli Tuonen tytti, Manan neiti. (Turunen 1979.) Tuoni : Tuonelan väen asuinpaikkaTuoni merkitsee vainajalaa ja kuuluu viikinkiajan skandinaavisesta traditiosta saatuun uskonnolliseen käsitteistöön (Siikala 2012: 437). Kalevalassa Tuonella tarkoitetaan kuolleiden olinpaikkaa, tuonpuoleista maailmaa tai kuolemaa olennoksi personoituna. Transsiin vaipuvat, loveen lankeavat noidat kävivät Tuonella eli matkasivat vainajalaan. Kansanuskomusten mukaan Tuoni saattoi noutaa itselleen seuralaisen elävien maailmasta. (Turunen 1979; Jussila 2009.) Vrt. 16:183, 189. mahti : loitsimiskyky astua taputella : kulkea kevyesti, kevein askelin vitsikko : metsikkö, jossa kasvaa pensaita ja nuoria puunvesoja kuumottaa : siintää, häämöttää huhuta heikahuttaa : huudahtaa kuuluvasti, kajauttaaLönnrot on kirjoittanut käsikirjoitukseen sanan heikahutti (Lna 38). Luennoillaan käyttämäänsä Kalevalan toisen painoksen kappaleeseen hän on korjannut sen muotoon huikahutti (Lna 39). Sana huikahuttaa 'huutaa nopeasti kimeällä äänellä' ja heikahuttaa 'huutaa tervehdys nopeasti, äkkiarvaamatta' (Lönnrot 1874/1958). Tuonelan joki : maanpäällisen ja tuonpuoleisen erottava virtaTuonelan joki ~ koski on virta, jonka yli Tuonelaan matkattiin (9:379 ym.). Se erotti maanpäällisen maailman ja kuolleiden olinpaikan toisistaan ja soveltui siksi monien myyttisväritteisten runojen tapahtumapaikaksi ja loitsujen manauspaikaksi. (Turunen 1979.) Manalan alanne : Tuonelan joen suvanto, hitaasti virtaava kohta Tuonelan nuorempi naispuolinen haltia poukku : pyykki, pestävät vaatteet räpäät : pestävät vaatteet lyöjä, mätkijä Manalan alusvesi : Tuonelan joen toisintonimi; synkkä vesi, johon Manalan kauhut olivat kätkeytyneet pakista : puhua, sanoa kun, jos mikä Mana : Manala, kuolleiden olinpaikkaVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: kuolema personoituna olentona (16:184) (Jussila 2009).Manala on Kalevalassa kuolleiden olinpaikka, jossa Manalan väki asuu ja jonne noita suuntaa langetessaan loveen. Siellä sijaitsevat Manalan virta, Manalan maja ~ ikimaja eli vainajien asumus (19:117 ym.) ja Manalan saari (16:157). (Jussila 2009.) Nimitys manalainen 'Manalan asukas' esiintyy personoitua kuolemaa merkitsevän Tuonen rinnalla (16:192; 35:122) ja tavataan itäsuomalaisissa ja virolaisissa kansanrunoissa. Kuolleiden väkeen kuuluvat Manalatar ~ Manatar eli Tuonetar, Manalan impi eli Tuonelan neito, Manalan lapsi eli Tuonen tytti ja Manan neiti. (Turunen 1979.) oiva : oikea, tavanomainen, luonnollinen Lönnrot on katsonut surman personoiduksi olennoksi, kun se esiintyy Kalman, paholaisen, Lemmon tai taudin yhteydessä; sana on tällöin yleensä kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Kansanuskomuksissa kuolema ja tauti käsitettiin ihmisen ulkopuolella olevaksi, vaanivaksi olennoksi. (Turunen 1979.) kuolema personoituna olentonaKalevalassa Tuonella tarkoitetaan myös kuolleiden olinpaikkaa, tuonpuoleista maailmaa (vrt. 16:151). Kansanuskomusten mukaan Tuoni saattoi noutaa itselleen seuralaisen elävien maailmasta. (Turunen 1979.) kuolema personoituna olentonaVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: Manala, kuolleiden olinpaikka (4:281; 16:177 ym.) (Jussila 2009). kielastaja : valehtelija saada : tuoda hurme : veriHurme on ilmeisesti johdos sanasta hurma 'tenho, huuma, ihastus, kiihko; ajatuskyky, taju'. Kansanuskomuksissa veri oli sielun ja hengen voimien tyyssija. (SSA1 s.v. hurma, hurme.) hurahdella : valahdella, valua tarkka : paikkansapitävä tosi : totuus, tosiasia kielastaa : valehdella tuliVrt. valkea adjektiivina: valkoinen, valoisa, kirkas (4:216; 6:200 ym.). Tulta merkitsevänä sana on vieras vienalaismurteille, mutta se esiintyy kuitenkin kansanrunoissa. (Turunen 1979.) rikkoa, refl. rikkoihe : rikkoutui, särkyi ora : reiäntekoväline, puupora vääntijä : puupora, kaira laulukorja : laulamalla tehty reki Tuonen tyttärestä ja Tuonen emännästä käytetty nimi paljonKarjalan kielessä äijä 'moni, usea; pitkä, runsas, suuri' ja äijä(n) 'paljon' (KKS). mies, miehinen mies untelo : uninen, veltto Tuonelan emännän toisintonimi Vaimo-sanaa ovat käyttäneet jo Mikael Agricola ja muut saman aikakauden kirjoittajat. Vanhimmassa kirjakielessä sillä on yleisimmin tarkoitettu aikuista naista. Sana nainen on sen sijaan mm. Agricolalla ollut hyvin harvinainen. Vanhassa kirjakielessä ja murteissa vaimo voi siis tarkoittaa aviovaimon sijasta naista yleisemmin. (NES s.v. vaimo.) Olut esiintyy eri yhteyksissä niin Kalevalassa kuin kansanrunoissa. Kalevalassa se tavataan 15 runossa. Oluen valmistaminen opittiin jo kantasuomalaisena aikana, ja se oli tuolloin arvostettu juoma; tähän viittaa se, että olut mainitaan Kalevalassa kaikkiaan 93 säkeessä. Oluen valmistamisen kuvauksessa on aineksia sekä Suomen että Vienan Karjalan runoista. Oluen keittäjiksi mainitaan Pohjolan häissä Osmotar oluen seppä (20:226 ym.), Kalevatar kaunis neiti (20:321 ym.) ja Kapo kaljojen tekijä (20:252 ym.). (Turunen 1979.) kaksikorvainen : kahdella kädensijalla varustettu puinen astia, saavi tai tuoppi ladella : madella, liikkuaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: latoa, asetella vieretysten (12:454; 27:58); (kuvaannollisesti) lasketella lauluja, puhella, haastella (3:25; 16:398 ym.) (Turunen 1979). lakkia : juoda latkia appaja : ahnehtijaKalevalassa appaa 'syödä tai juoda ahneesti' (Turunen 1979). Karjalan kielessä appoa 'appaa, hotkia, mättää suuhunsa (vars. marjoja)' (KKS). Myös suomen murteista tunnetaan merkitys 'syödä (ahneesti), ahmia, hotkia' (SMS). maailmalta ikinä, milloinkaan koukkuleuka satainen : hyvin suuri, satasylinen tuhantinen : hyvin suuri, tuhatsylinen tuuritella : kelata, keriä tuikutella : pistellä, pujotella kovakourainen, kouriltaan vahva vitaan : vinoon, viistoon Uvantolainen : Uvantolan asukas, Väinämöinen ikinä, milloinkaan, koskaan majanne : maja muutella, refl. muuttelihe : muutti itsensä, muuntautui kiireisesti, nopeasti, äkkiä monivuotinen heinäkasvi saraikko : saraheinää kasvava paikka mataa : madella, liikkua maata pitkin mato : käärme alve : kalanpoikanen sueta : luoda, synnyttää, valmistaaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: muodostaa, rakentaa (3:228, 248; 15:378); muodostua, varttua (9:276; 30:255) (Turunen 1979). itsemennyt : itsensä murhannut tunkeinut : luvattomasti tunkeutunut ladella : (kuvaannollisesti) lasketella lauluja, puhella, haastellaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: latoa, asetella vieretysten (12:454; 27:58); madella, liikkua (16:296) (Turunen 1979). imeinen : ihminen tehdä syytä : tehdä syylliseksi, syyttää aiheetta paatero : kivi

Kommentaarit folkloristiikka Runo 16 Väinämöinen veistää itselleen venettä, mutta huomaa tarvitsevansa sekä puuta että loitsusanoja saattaakseen työn loppuun. Venepuuta sankari saa Sampsa Pellervoisen löydettyä sopivan tammen, mutta loitsusanoja hänen on lähdettävä hakemaan Tuonelasta. Väinämöinen lasketaan Manan majoille, mutta hän joutuu pakenemaan käärmeen hahmossa ja ilman loitsutietoa. Palattuaan hän varoittaa ihmisiä hakeutumasta ehdoin tahdoin Tuonelaan ja kertoo pahantekijöitä odottavasta kärsimyksestä. Martti Haavio (1950: 103–130) on esitellyt Tuonelan matkan kytköksiä muun muassa Raamattuun ja keskiaikaiseen visiokirjallisuuteen, mutta päätyy pitämään kananrunouden aihelmaa esikristillisenä ja shamanistisena. Anna-Leena Siikala on yhtynyt Haavion arvioon, tuoden esiin myös esikristillisen yhteispohjoismaisen perinteen (Siikala 1992/1999: 260–261). Runon 16 kansanrunousteemat ovat pitkälti peräisin Vienasta, mutta Lönnrot on käyttänyt myös Raja- ja Pohjois-Karjalasta kerättyjä säkeitä. Yksittäisiä kohtia ovat inspiroineet myös aunukselaiset, inkeriläiset ja eteläkarjalaiset säkeet. (Kaukonen 1956: 119–125.) Kansanrunoissa Väinämöisen tarve puuttuville loitsusanoille johtuu joko Lönnrotin omaksuman näkemyksen tavoin veneenveistosta (ks. I1 354, I1 354a, I1 362, I1 376, I1 377, I1 389, I1 400, I1 400a, I1 421; I4 2153; VII1 358, VII1 359, VII1 678), tai vaihtoehtoisesti sankarin reki rikkoutuu kesken laulamisen, ja tarvittavat korjausvälineet on haettava Tuonelta (ks. I1 355, I1 355a, I1 362, I1 362a, I1 450a; I2 759b; ks. Haavio 1950: 106–107). Joissakin fragmentaarisissa toisinnoissa Väinämöisen Tuonelan vierailun syy ei ole selvillä (ks. I1 356, I1 360, I1 367, I1 378, I1 378a, I1 391; XII2 8092). Eräillä vienalaisilla, aunukselaisilla, pohjoiskarjalaisilla ja pohjoispohjanmaalaisilla laulajilla Väinämöisen loitsusanojen haku etenee suoraan Vipusen virteen (ks. I1 303, I1 354, I1 354a, I1 387, I1 399, I1 403, I1 408, I1 412, I1 420, I1 622a; II 156; VII1 356, VII1 367, VII1 368, VII1 626; XII1 65, XII1 71, XII1 73, XII1 89), jonka Lönnrot on Kalevalassa erottanut omaksi kokonaisuudekseen. Vuonna 1821 Zachris Topelius vanhemmalle Uudenkaarlepyyn lähellä laulanut vuokkiniemeläinen Jyrki Kettunen puolestaan katsoi Tuonen matkan protagonistin olevan Väinämöisen sijaan Kaukomielen (I1 366; vrt. VI1 117; XII1 70; XIII1 1410, XIII1 1411, XIII1 1412, XIII1 1413; ks. Tarkka 2005: 33, 204). folkloristiikka Säkeet 1–12 / Väinämöinen rakentaa venettä Väinämöinen veistää itselleen venettä utuisen niemen kärjessä. Veneenteko keskeytyy raaka-aineiden puutteeseen, ja Väinämöinen pohtii kenet lähettäisi hakemaan venepuita. Venettä veistävää Väinämöistä kuvataan tässä useiden muiden kohtien tavoin “vaka vanhaksi” ja “iänikuiseksi tietäjäksi”. Kyseiset attribuutit kuvaavat Väinämöisen asemaa prototyyppisenä tietäjänä ja myyttisenä auktoriteettina sekä kulttuuriheeroksena: Väinämöinen on tietäjistä ensimmäinen ja voimakkain, esikuvallinen hahmo, joka tuo ilmiöitä ja asioita maailmaan ensimmäistä kertaa. Runon kuvaamassa tapahtumassa ei olekaan kyse minkä tahansa veneen veistosta, vaan kaikkein ensimmäisen purren aikaansaattamisesta (Siikala 1992/1999: 178–179). Väinämöisen kuvaaminen nimenomaan loitsulaulua (ks. alla) taitavana tietäjänä pohjautuu vienalaisiin runoihin. Väinämöinen on tietäjä erityisesti Vienassa – esimerkiksi Pohjanmaalla Väinämöisellä on päällikön ja soturin rooli (Siikala 1992/1999: 178–179; ks. myös Krohn 1932: 142). folkloristiikka Säkeet 13–76 / Sampsa Pellervoinen etsii venepuuta Venepuuta lähtee etsimään Sampsa Pellervoinen. Savolaisissa runoissa Sampsa esiintyy puiden syntyä kuvaavassa loitsuaiheessa, kun taas Vienassa ja Inkerissä hänet liitettiin viljan kylvöön (Krohn 1914: 137–141; Harva 1948: 170–188; Siikala 2012/2022: 402–403; ks. myös Krohn 1903–1910: 753–769). Sampsan yhdistäminen puihin ja niiden kasvuun on mahdollisesti syynä hänen rooliinsa sopivan venepuun etsijänä. Kierrettyään maata Pellervoinen löytää haavan, mutta puu kertoo olevansa sisältä laho eikä soveltuvansa venemateriaaliksi. Sampsa Pellervoinen jatkaa etsintäänsä ja yhyttää seuraavan puun, mutta myös mänty kertoo olevansa epäkelpo venepuuksi. Lönnrotin käytössä olleessa kansanrunomateriaalissa Sampsa Pellervoinen ei esiinny Väinämöisen veneen veiston tai Tuonelan matkan yhteydessä. Lönnrot on liittänyt hänet Kalevalan runoon latvajärveläisen, kuuluisan ja Kalevalaan runsaasti vaikuttaneen (ks. esim. Saarinen 2018: 103) Arhippa Perttusen runon pohjalta, jossa Sampsa auttaa Luojaa rakentamaan veneen (I1 339: 10–16.). Runossa Sampsa etsii sopivaa tammipuuta, mutta hänen aluksi löytämänsä puu ei ole venemateriaaliksi kelvollista: 10 Tam[mi] vast[oaapi]: "Eipä miusta tullutkana; Kolmitsi täna kesänä Mavot juureni#1 mateli, 3 tänä k[esänä] 15 Piru kierti#3 keski puuta, Korpit kronkku latvoillani." Lönnrotin ensimmäisellä Vienan runonkeruumatkallaan tapaaman akonlahtelaisen Trohkimaińi Soavan näkemyksessä Väinämöisen apuna toimii seppo Ilmarinen. Soava aloittaa tapahtumien kuvauksen Väinämöisen epäonnisesta kultaneidon takomisesta, joka päättyy Väinämöisen varoitukseen ihmisille olla yrittämättä samaa (I1 520: 1–35; Trohkimaińi Soavasta ks. Niemi 1921: 91–92). Kultaneito-episodin jälkeen seuraa kohtaaminen Ilmarisen kanssa, joka toimii runossa Joukahaisen roolissa ja antautuu Väinämöisen kanssa kilpalaulantaan (I1 520: 36–73). Ilmarinen häviää kilpalaulannan, jonka jälkeen Väinämöinen passittaa tämän hakemaan loitsusanoja Antero Vipuselta (I1 520: 83–88). Käski seppo Ilmarisen: "Mäne saamaan sanoja 85 Antero Vipuisen suusta." Ei saanut sanoja tietä, Paljon hanhia hävitti, Paljon matkoja pahoja. Ilmarisen epäonnistuttua Vipusen kanssa Väinämöisen on lähdettävä itse asialle (I1 520: 89–93): Läksi v[anha] Väin[ämöinen], 90 Läksi saam[aan] sanoja Antero Vip[uisen] suusta. Viikon on Vip[uinen] kuollut, Kauan Ant[ero] katonun Säkeet 23–24: Sampsa Pellervoisen kirves on tehty kullasta ja vaskesta. Reaalimaailman kirveskäytössä epäkäytännölliset metallit toimivat myyttisyyden määreinä, jotka kertovat että kirves ja sen käyttäjä kuuluvat myyttiseen maailmaan (ks. Siikala 2004: 45). folkloristiikka Säkeet 73–100 / Sampsa Pellervoinen kaataa tammen Sampsa Pellervoinen löytää tammipuun, joka sopii veneentekoon. Pellervoinen kaataa tammen, veistää siitä lautoja ja palaa Väinämöisen luo. Kansanrunolähteissä tammi kytkeytyy usein Iso tammi -nimiseen runoaiheiseen: valtava tammipuu kasvaa niin korkeaksi, että sen lehvät peittävät kuun ja auringon valon, ja uhkaavat koko maailmaa. Tilanteen pelastaa merestä nouseva pieni mies, joka kaataa tammen. Kosmoksen tasapainoa uhkaavan auringon ja kuun peittämisen lisäksi tammi esiintyy itämerensuomalaisessa runoudessa myös pistoksen synty -loitsuissa ja juomalauluissa. Elias Lönnrotin tallentamissa vienankarjalaisissa, raja- ja pohjoiskarjalaisissa ja pohjoispohjanmaalaisissa loitsuissa valtavan tammen kaatajaksi saapuu pieni mies, joka katkaisee puun kirveellään. Kaadetusta tammesta paha kolmine poikineen veistää nuolia, jotka uhkaavat halkaista taivaan ja maan. Lopulta yksi nuolista päätyy ihmiseen ja kuvaa niin ollen pistostaudin myyttistä syntyä ja parannusta. (Ks. I4 800, I4 817, I4 836, I4 844, I4 846, I4 852, I4 853, I4 863, I4 864, I4 865; VII4 loitsut 1724, VII4 loitsut 2728, VII4 loitsut 2746; XII2 6046, XII2 6069.) Virossa, Inkerissä ja Karjalan kannaksella ison tammen runo kertoo tammen syntyvän oluen vaahdosta ja kuuluu pitojen ohjelmistoon (Krohn 1903–1910: 770–777; 1932: 44–47; Siikala 2012/2022: 200–209). Lönnrotilla käytössään ollut ison tammen ja pistoksen syntyyn kuuluva runoaineisto on kuitenkin keskittynyt pitkälti pohjoisemmille runoalueille (toisinnot yllä; ks. kuitenkin XIII1 273, XIII1 275, XIII1 278, XIII1 279, XIII1 281, XIII1 282). folkloristiikka Säkeet 101–150 / Väinämöinen lähtee noutamaan loitsusanoja Väinämöinen rakentaa venettä loitsutiedolla. Veneen rakennus keskeytyy jälleen, tällä kertaa Väinämöisen huomatessa, että häneltä puuttuu tarvittavia loitsusanoja. Väinämöinen lähtee etsimään puuttuvia sanoja ilmojen asukeilta, mutta turhaan. Seuraavaksi hän kokeilee tarvittavien sanojen etsimistä maan otuksilta, mutta ilman tulosta. Väinämöinen päätyy hakemaan puuttuvan tiedon Tuonelasta. Lönnrot kertoo Väinämöisen laativan venettä tiedolla ja laulamalla. Kyseessä ei ole mikä tahansa tieto, vaan syvin mahdollinen, ilmiöiden alkuperää koskeva tietämys: maksimaalista tietoa (Siikala 1992/1999: 80–81). Erityisesti juuri syntyloitsuja on esitetty sanelun sijaan laulamalla, ja syntyloitsuja onkin usein nimitetty “virsiksi”. Anna-Leena Siikala on havainnut suomalais-karjalaisen loitsulaulun olleen sukua shamanistista laulua muistuttaneille kolttasaamelaisten levt- ja muinaisskandinaaviselle galdr-loitsulaululle. (Siikala 1992/1999: 77–81, 226–238.) Väinämöisen yritykset löytää puuttuvat loitsusanat eläimiltä esiintyvät myös lähderunostossa (I1 357; I4 2153: 1–23; ks. myös I1 634: 22–35; Kaukonen 1956: 121). Anna-Leena Siikala on yhdistänyt aihelman shamanistiseen käsitykseen, jossa eläinhahmoiset henget hankkivat tietoa tuonpuoleisesta (Siikala 1992/1999: 258–261). folkloristiikka Säkeet 151–278 / Väinämöisen ja Tuonen tytin dialogi Väinämöinen matkustaa Manalaan, johon on moni mennyt, mutta harva palannut. Päästäkseen Tuonelan joen yli, hän puhuttelee vastarannalla olevaa Tuonen tyttiä ja pyytää lähettämään lautan. Koska Manalaan ei ole ilman syytä menemistä, Väinämöinen yrittää valehdella olevansa vainaja: hän kertoo olevansa Tuonen korjaama, raudan surmaama, tulen polttama ja hukkunut. Tuonen tytti ei kuitenkaan usko Väinämöisen selitystä, ja lopulta tämä joutuu tunnustamaan totuuden: sankari on tullut hakemaan puuttuvia loitsusanoja (I1 30, I1 355, I1 362, I1 376, I1 377; XII2 8092; ks. myös VII1 342). Väinämöisen matka Tuonelaan kuuluu suomalais-karjalaiseen šamaaniepiikkaan: runoihin, jotka käsittelevät selkeästi shamanistisia teemoja (muita šamaaniepiikkaan kuuluvia aiheita ovat Vipusen virsi, Kilpalaulantaruno Lemminkäisen tuonpuoleisen matka) (Kemppinen 1957: 234; Kuusi 1963; Siikala 1992/1999: 257). Klassiseen siperialaiseen šamanismiin kuuluu käsitys siitä, että šamaani kykenee matkustamaan ekstaattisessa tilassa tuonpuoleiseen hakemaan tietoa ja ratkaisemaan yhteisöä uhkaavia kriisejä. Apunaan šamaanilla on eläinhahmoisia auttajahenkiä ja rumpu, joka toimii metaforisena veneenä, jonka avulla šamaani liikkuu tuonpuoleisessa. (Siikala 1978; 1992/1999: 13–15, 20–63,) Väinämöistä onkin tutkimuksessa pidetty prototyyppisen tietäjän ja sankarin lisäksi šamaanina, joka kykenee matkustamaan tuonpuoleiseen esim. (Haavio 1950: 125–130). Tuonpuoleisen matka kuuluu klassisen šamanismin piirteisiin, mutta esiintyy myös korkeakulttuurien perinteissä, vaikkakin eri teemoja, kuten kadotusta ja pelastusta, käsitellen. Lisäksi tuonpuoleiseen matkustavat myyttiset sankarit, kuten karjalais-suomalaisessa runoudessa Lemminkäinen ja tämän äiti. (Siikala 1992/1999: 252–256.) Iivar Kemppinen (1957: 228) katsoo Väinämöisen tuonelanmatkaa kuvaavien kansanrunojen auktorisoivan tietäjien toimintaa: koska Väinämöinen esikuvallisena tietäjänä kykeni matkaamaan manalaan ja palaamaan, sama onnistuu myös tietäjänä toimivalta ihmiseltä. folkloristiikka Säkeet 279–362 / Väinämöinen vangitaan Tuonelaan Tuonen tytti suostuu lopulta lähettämään lautan Väinämöistä hakemaan. Sankari saapuu Manan sijoille, jossa häntä on vastassa Tuonetar, Manalan valtiatar. Väinämöisen kieltäydyttyä juomasta Tuonelan maljaa, Tuonetar kieltäytyy luovuttamasta tarvittavia sanoja ja vaivuttaa Väinämöisen uneen estääkseen estääkseen tämän pakenemisen. Rautainen käykkäleukainen akka ja kolmisorminen ukko kutovat nuotan, jonka koukkusorminen poika asettaa Väinämöisen esteeksi Tuonen jokeen. Lönnrotin käytössä olleessa kansanrunousaineistossa Tuonetarta ei esiinny, vaan Väinämöisen vangitsijoina toimivat ”Tuonen tytti rautasorminen” ja Tuonen poika rautasormi” (I1 362: 120–145, I1 362a: 167–190, I1 366: 148–154, I2 759b: 167–190). Joissakin toisinnoissa Väinämöisen saavuttua Tuonelaan juoni etenee suoraan tämän poistumiseen, sankarin huomattua matkansa olevan tulokseton (I1 354: 42–45, I1 354a: 51–54), mutta Lönnrotilla on ollut hallussaan myös onnistuneesta matkasta kertova näkemys, jossa Väinämöinen saa puuttuvat sanansa Tuonelta ilman joutumatta vaikeuksiin (I1 376). Väinämöisen Tuonen tytin kanssa käymä dialogi ja Tuonelan kuvaus muistuttaa läheisesti muinaisskandinaavisia runoaiheita, joissa aasajumala Odinn ja sankari Hermodr matkustavat eri tarkoituksissa sikäläiseen tuonpuoleiseen, Heliin (ks. Haavio 1950: 119; Siikala 1992/1999: 120–122). Anna-Leena Siikala on katsonut, että yhteisiä piirteitä ovat mainittu virran ylitys, kohtaaminen ylityspaikkaa vartioivan neidon kanssa sekä viittaus vainajan vaatetukseen, mutta huomauttaa itse runoaihelman olevan viikinkiaikaa vanhempi ja viittaavaan shamanistiseen matkaan. (Siikala 1992/1999: 258.) Tuonelan sijainti vesistön takana viittaa käsityksiin etävainajalasta: kaukana Pohjoisessa ja/tai vesistön takana sijaitsevasta kuolleiden asuinpaikasta. Tuonela tai Manala yhdistyykin mielikuvien tasolla myyttiseen Pohjolaan (Kemppinen 1957: 22–95). Etävainajalakäsitysten on katsottu olevan luonteenomaisia liikkuvaa elämää edustavien pyyntikulttuurien jäsenille. Maailmankuvasta riippuen etävainajala saattoi sijaita kolmikerroksisen maailman pohjalla tai sinne matkustettiin maan ja taivaan välisestä yhtymäkohdasta. Etävainajalassa kuolleiden ajateltiin jatkavan maanpäällistä muistuttavaa elämää, vaikka kenties ilottomampana. Nykyisen Suomen ja Karjalan alueella etävainajalakäsitykset ovat kehittyneet luultavasti jo kivikautisten pyyntikulttuurien myötä, ja ne elivät aina 1900-luvulle asti. Rautakaudella, asutuksen vakiintuessa ja asettuessa paikalleen, etävainajalakäsitysten rinnalle muodostui näkemys lähivainajaloista, jotka sijaitsivat asutusta lähellä olevissa suku- ja kyläkalmistoissa. (Siikala 1992/1999: 104–131.) Säkeet 289–302: Väinämöiselle tarjottava Tuonen malja vertautuu toisen šamaaniepiikkaan kuuluvan aihelman, Lemminkäisen virren kohtaukseen. Lemminkäinen matkustaa kutsumatta tuonpuoleisen pitoihin, jossa hänelle tarjotaan tuopista olutta, joka kuhisee käärmeitä. (esim. I2 769.) Kalevalan Tuonelan matkan säkeet Tuonen maljan juomisesta löytävätkin vertailukohtia eräistä Lemminkäisen virren toisinnoista, joita Lönnrot on mahdollisesti hyödyntänyt (ks. Kaukonen 1956: 123; I2 701: 66–70, I2 750: 36–44, I2 758: 170–174; VII1 437). Säkeet 335–342: Nuotan kutominen muistuttaa joissakin tulen myyttistä syntyä kuvaavissa loitsuissa esiintyvää aihelmaa, jossa myyttiset toimijat kutovat verkon, jolla tulikipinän nielaissut kala pyydetään (esim. I4 241; ks. myös Siikala 2012/2022: 327–346). Nuotan valtava koko, sen tavallisuudesta poikkeava materiaali, valmistuspaikka vesikivellä ja valmistuminen vain yhdessä yössä kuvaavat kaikki sen tuonpuoleista ja normaalista poikkeavaa luonnetta (Siikala 1992/1999: 164; 2012/2022: 249). folkloristiikka Säkeet 363–384 / Väinämöisen pako Manalasta Väinämöinen pelkää jäävänsä Manalan vangiksi ja tuhonsa tulleen. Hän kuitenkin keksii muuttaa itsensä rautaiseksi käärmeeksi ja onnistuu uimaan nuotan silmän läpi pakoon. Verkkoja kokeva Tuonen poika ei onnistu vangitsemaan sankaria. Näkemyksessään Väinämöisen paosta Lönnrot on seurannut Arhippa Perttusen säkeitä, joissa Väinämöinen pakenee käärmeenä vaskisen verkon ansasta (I1 362: 137–154, I1 362a: 184–198; I2 759b: 184–198). Hän on myös yhdistänyt pakoon kansanrunojen motiivin, jossa Väinämöinen tuhoaa massoittain kaloja etsiessään loitsusanoja (I1 354: 45–49, I1 354a: 54–58). Lönnrotilla kalojen kohtaloksi ei koidu Väinämöinen, vaan verkko jolla tätä yritetään vangita. Tuonelan joessa uivan sielun pyydystämisessä käytettävä verkko esiintyy muun muassa kolttasaamelaisten perinteessä (Haavio 1950: 123). Väinämöisen käärmeeksi muuttumisen taustalla Martti Haavio katsoo olevan käärmeen aseman yhtenä tavallisimmista sielueläimistä pohjoisten alueiden šamanismissa (Haavio 1950: 124). folkloristiikka Säkeet 385–412 / Väinämöisen opetus Palattuaan Tuonelasta Väinämöinen varoittaa ihmisiä hankkiutumasta ehdoin tahdoin manalle. Lisäksi hän kertoo pahantekijöiden huonoista oltavista manan majoilla ja opettaa kansaa pysymään kaidalla tiellä. Väinämöisen kiellot runon lopussa korostavat Väinämöisen kykyä suorittaa vaarallinen tuonpuoleisen matka, mutta myös varoittavat ihmisiä yrittämästä samaa. Kiellon lähteä Manalle voi nähdä paitsi kannanottona itsemurhaa vastaan, mutta vahvemmin varoituksena niin sanotusta huonosta kuolemasta. Huono kuolema viittaa kuolemaan, joka tapahtuu Jumalan säätämättä tai kaukana asuinsijoilta. (I1 360: 11–16, I1 362: 155–169, I1 362a: 199–202; I2 759b: 199–202; Tarkka 2005: 154, 342). Erään nimettömäksi jääneen uhtualaisen runolaulajan mukaan Väinämöinen ei kuitenkaan ole vieläkään palannut manalta. J. Fr. Cajan talletti häneltä vuonna 1836 kaksi Väinämöisen Tuonelan matkaa kuvaavaa runoa (I1 378, I1 378a), jotka sisältävät esittäjän proosamuotoisia välikommentteja. Ensimmäinen runo (I1 378) kuvaa Väinämöisen päätyvän Tuonen tytön oksentamana mereen. Runo seuraa aluksi muiden toisintojen juonta (I1 378: 1–3): Väinäm[öinen] lähtöö Surmatta Manalle, Kuolematta Tuonelah. Seuraavaksi vuorossa on dialogi, jossa runosäkeiden joukossa Tuonen tytön puhekielisiä lausumia (I1 378: 13–15): "Rauta [mun Manalle toije]." / "Ei viiä."/ 15 Sanos totta Väinämöinen." Lopulta Väinämöinen myöntyy kertomaan totuuden tulonsa syystä, mutta Tuonen tytär syö hänet suihinsa (I1 378: 19–21): Tuonen tyt⌈ä⌉r hänen siellä puroo, syöpi. / 20 Niin tuho tuloo, / Hätäpäivä hämmentää Väinämöinen pelastautuu laatimalla itselleen veneen, jolloin Tuonen tyttö oksentaa hänet mereen. Runon esittäjän mukaan Väinämöinen on yhä sillä tiellään, mutta palaa maailman lopussa (I1 378): Niin tuli vaiva Tuonen tytölle, niin oksenti hänen mereh. Väinäm[öinen]. Siellä on. Sillä hoaralla on. Tulla pitää ennen kun moalima loppuu. |Kuni|. Myös toisessa saman laulajan runon (I1 378a) proosamuotoisessa loppukommentissa Väinämöinen soutaa yhä myyttisellä merellä, mutta hänen paluutaan odotetaan: Tuonen tytti siellä syöpi luikahuttaa. Tuloo vaiva. Loatii vaskisen venehen, alkaa soutoa suolen supusta suolen suppuun. Oksentaa hänen mereh. Siitä lähtöö vaskisella venehellä soutelemah merta myöten. Siellä nyt souteloo, ei ole vielä palannut. Haveksitaan paloavan.

Käsikirjoituksessa: 28: 1. lyödäh Käsikirjoituksessa: iän-ikuinen Käsikirjoituksessa: veistävä Käsikirjoituksessa: puuha’oava Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "tekiä". Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: pohja-puuksi Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Sep’ Käsikirjoituksessa: pohja-puuksi Käsikirjoituksessa: astelevi, Käsikirjoituksessa: maaliilmoille Käsikirjoituksessa: meni menevi Käsikirjoituksessa: Waski-varsi Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Säkeen toista ja kolmatta sanaa muokattu käsikirjoituksessa: haapaoa tavatah. Käsikirjoituksessa: Puiah Käsikirjoituksessa: Mi Mitä Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Säkeen kolmatta sanaa muokattu käsikirjoituksessa: pPellervoisen. Käsikirjoituksessa: Sata-oksainen Käsikirjoituksessa: putoamvainen Käsikirjoituksessa: syämmyeni Käsikirjoituksessa: pPellervoinen Käsikirjoituksessa: eteemmäh Käsikirjoituksessa: Astuah Käsikirjoituksessa: Maailimoille Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Säkeen toista sanaa muokattu käsikirjoituksessa: hongka. Käsikirjoituksessa: laiva-puuksi Käsikirjoituksessa: vastatah Käsikirjoituksessa: kantajoaata Käsikirjoituksessa: huohlalainniekka Käsikirjoituksessa: pPellervoinen Käsikirjoituksessa: etemmäh Käsikirjoituksessa: Astuah Käsikirjoituksessa: maaliilmoille Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "emeä". Käsikirjoituksessa: erä-venehen Käsikirjoituksessa: pohja-puuta Käsikirjoituksessa: yh’en Käsikirjoituksessa: Enk’|ole Käsikirjoituksessa: huohlalainniekka Käsikirjoituksessa: suvena suvena Käsikirjoituksessa: keski-puuta Käsikirjoituksessa: pPellervoinen Käsikirjoituksessa: kaatah Käsikirjoituksessa: sorrutellah Käsikirjoituksessa: siittä Käsikirjoituksessa: pohja-puita Käsikirjoituksessa: epälukuisin Käsikirjoituksessa: iän-ikuinen Käsikirjoituksessa: taittaumaista Käsikirjoituksessa: sana’oa Käsikirjoituksessa: Panemillea Käsikirjoituksessa: Perä-pään Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: iän-ikuinen Käsikirjoituksessa: ajatteleviattelevi Käsikirjoituksessa: saisin saisi Käsikirjoituksessa: lempi-luottehia Käsikirjoituksessa: Pääskyjenkö Käsikirjoituksessa: Jautsekarjan Joutsen-karjan Käsikirjoituksessa: Hanhi-lauman Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa tämän säkeen edessä: Ongelmoita ottamahan Käsikirjoituksessa: sana’oakana Käsikirjoituksessa: sana’oa Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Tuoll’ Käsikirjoituksessa: sana’oa Käsikirjoituksessa: Kesä-peturan Käsikirjoituksessa: peturoja Käsikirjoituksessa: ko’ista Käsikirjoituksessa: iki-majaasta Käsikirjoituksessa: viitsikkoa Käsikirjoituksessa: mManalan Käsikirjoituksessa: huuhutah Käsikirjoituksessa: Tuoh Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "lauttoa". Käsikirjoituksessa: Manalan Käsikirjoituksessa: saa’hakseni Käsikirjoituksessa: pesjiä Käsikirjoituksessa: räinmyttäjä Käsikirjoituksessa: Wenet Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: musertmattartamatta Käsikirjoituksessa: Sanoh Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Tuonen|tytti Käsikirjoituksessa: kieloastajan Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Werian Käsikirjoituksessa: Hurmehian Käsikirjoituksessa: Sanoh Käsikirjoituksessa: Sanoh Käsikirjoituksessa: virkkoi Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Aalotto Käsikirjoituksessa: mManalan Käsikirjoituksessa: valehtelejian Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Kolmasti Helmasi Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: mManalan Käsikirjoituksessa: Arva’an Arvoan Käsikirjoituksessa: valehtelejian Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Partakin Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Jos|tahot Käsikirjoituksessa: Sanoh Käsikirjoituksessa: viimmeisiä Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Rikkoihen Käsikirjoituksessa: lauluiltani lausehilta Käsikirjoituksessa: ora’oa Käsikirjoituksessa: Rekonsen Käsikirjoituksessa: rakenta’oani Käsikirjoituksessa: Laulu-korjan Käsikirjoituksessa: Tuohpa Käsikirjoituksessa: Laitah Käsikirjoituksessa: lautta’oasi Käsikirjoituksessa: saa’hakseni Käsikirjoituksessa: mManan Käsikirjoituksessa: Parenmpi Käsikirjoituksessa: sinunun Käsikirjoituksessa: Palatah Käsikirjoituksessa: Äijä Käsikirjoituksessa: Eip’ Käsikirjoituksessa: Tuoh Käsikirjoituksessa: Lauttaoa Käsikirjoituksessa: mManalan Käsikirjoituksessa: Manalahantar Käsikirjoituksessa: Toip’ Käsikirjoituksessa: kaksi-korvaisella Käsikirjoituksessa: Juohp’ Käsikirjoituksessa: mManalan Käsikirjoituksessa: Weistäessäni Käsikirjoituksessa: sana’oa Käsikirjoituksessa: Kokkka’oa Käsikirjoituksessa: tullah Käsikirjoituksessa: Lähteäh Säkeen tilalla aikaisemmin: Oi on vanha Wäinämöinen. Säkeen neljättä sanaa muokattu käsikirjoituksessa: annah. Käsikirjoituksessa säkeen tilalla aikaisemmin: Et täältä sanoja saane Säkeen tilalla aikaisemmin: Täält’ ei lasketah sinua. Säkeen kolmatta sanaa muokattu käsikirjoituksessa: pääsnehkänä. Käsikirjoituksessa: ismoissna Käsikirjoituksessa: maatah Käsikirjoituksessa: talja-vuotehelle Käsikirjoituksessa: mies|makaelevi Käsikirjoituksessa: vaatet Käsikirjoituksessa: Rauta-rihman Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "kehreäjä". Käsikirjoituksessa: Waski-langajen Käsikirjoituksessa: Kethräsi Käsikirjoituksessa: vesi-kivellä Käsikirjoituksessa: Se|on Käsikirjoituksessa: Rauta-verkkojen Käsikirjoituksessa: Waski-nuotan Käsikirjoituksessa: vesi-kivellä Käsikirjoituksessa: pPoikki Käsikirjoituksessa: Jott’|ei Käsikirjoituksessa: päästäh Käsikirjoituksessa: Selvitäh Käsikirjoituksessa: ilmoissna Käsikirjoituksessa: ko’ista Käsikirjoituksessa: iki-majoista Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Hätä-päivä Käsikirjoituksessa: saanut pääsnyt Käsikirjoituksessa: sara’ikkohon Käsikirjoituksessa: Kävi|aamulla Käsikirjoituksessa: katsomassahan Käsikirjoituksessa: Sa’an Käsikirjoituksessa: Itse-mennyttä Käsikirjoituksessa: mManalle Käsikirjoituksessa: Äijiä Käsikirjoituksessa: iki-majoista Käsikirjoituksessa: Wika’oa Käsikirjoituksessa: ko’issa Käsikirjoituksessa: Sijia Käsikirjoituksessa: Peitto|kyistä