Viides Runo.* ←

Jo oli sanoma saatu, ← Viety viesti tuonnemmaksi Neien nuoren nukkumasta, Kaunihin katoamasta. Vaka vanha Wäinämöinen,* * Tuo tuosta pahoin pahastui, Itki illat, itki aamut, Yöhyet enemmin itki, Kun oli kaunis kaatununna, 10. Neitonen nukahtanunna, Mennyt lietohon merehen, Alle aaltojen syvien. Astui huollen, huokaellen, Syämmellä synkeällä, Rannalle meren sinisen, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sano nyt Untamo unesi, Maku'usi, maan venyjä Missä Ahtola asuvi,* 20. Neiot Wellamon venyvi?" Sanoipa Untamo unensa, Maku'unsa maan venyjä: "Tuolla Ahtola asuvi, Neiot Wellamon venyvi Nenässä utuisen niemen,* Päässä saaren terhenisen, Alla aaltojen syvien,* Päällä mustien mutien." "Siellä Ahtola asuvi, 30. Neiot Wellamon venyvi Pikkuisessa pirttisessä, Kamarissa kaitaisessa←, Kiven kirjavan kylessä, Paaen paksun kainalossa." Siitä vanha Wäinämöinen Vetihe venesioille, Silmeävi siimojansa, Katselevi onkiansa, Otti ongen taskuhunsa, 40. Väkä-rauan ← väskyhynsä; Soutoa melastelevi, Päähän saaren saauttavi, Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen. Siin' oli ongella olia, Aina siimalla asuja, Käeksellä käänteliä, Laski launihin merelle, Ongitteli, orhitteli, 50. Vapa vaskinen vapisi, Hopeinen siima siukui, Nuora kultainen kulisi. Jo päivänä muutamana, Huomenna moniahana Kala otti onkehensa,* Taimen takrarautahansa, Sen veti venosehensa, Talui talka-pohjahansa←. Katselevi, kääntelevi,* 60. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onp' on tuo kala kalanen, Kun en tuota tunnekana, Sileähk' on siikaseksi, Kuleahka kuujaseksi, Haleahka haukiseksi, Evätöin emä-kalaksi ←, Ihala imehnoksiki, Päärivatoin neitoseksi, Vyötöin Ween on tyttöseksi, 70. Korvitoin kotikanaksi; ← Luopuisin ← meri-loheksi, Syvän aallon ahveneksi." Vyöll' on veitsi Wäinämöisen, Pää-hopea huotrasessa, Veti veitsen viereltänsä, Huotrastansa pää-hopean Kalan palstoin pannaksensa←, Lohen leikkaellaksensa Aamuisiksi atrioiksi, 80. Murkinaisiksi muruiksi, Lohisiksi lounahiksi, Ilta-ruoiksi ← isoiksi. Alkoi lohta leikkaella, Veitsen viilteä kaloa, Lohi loimahti merehen, Kala kirjo kimmeltihe Pohjasta punaisen purren, Venehestä Wäinämöisen. Äsken päätänsä ylenti,* 90. Oikeata olkapäätä Vihurilla viiennellä, Kupahalla kuuennella, Nosti kättä oikeata, Näytti jalkoa vasenta Seitsemännellä selällä,* Yheksännen aallon päällä. Sieltä tuon sanoiksi virkki, * Itse lausui ja pakisi: "Oi sie vanha Wäinämöinen!* ← 100. En ollut minä tuleva Lohi leikkaellaksesi, Kala palstoin pannaksesi, Aamuisiksi atrioiksi, Murkinaisiksi muruiksi, Lohisiksi lounahiksi, Iltaruoiksi isoiksi." Sanoi vanha Wäinämöinen: "Miksi sie olit tuleva?" "Olinpa minä tuleva * 110. Kainaloiseksi kanaksi, Ikuiseksi istujaksi, Polviseksi puolisoksi, Siasi levittäjäksi, 47: 1. käsiverkolla. 48: 2. onki, koukku (?). 50: 1. pahla; raippa. 56: 1. lohen laji. 64: 1. kiiltävä; 2. kuuja s. o. lohen lajia. 67: 1. paljas, alastoin; 2. ihmiseksi. 68: 1. pääsiteetöin. 71: 1. laatuisin; kaltaisin. 74: 2. tupessa. 77: 2. palasittain. 92: 1. verkon puulla, laudalla. Pään-alaisen ← laskiaksi, Pirtin pienen pyyhkiäksi←, Lattian lakaisiaksi, Tulen tuojaksi tupahan, Valkean virittäjäksi, Leivän paksun paistajaksi, 120. Mesi-leivän ← leipojaksi, Olutkannun kantajaksi, Atrian asettajaksi." "En ollut merilohia, Syvän aallon ahvenia; Olin kapo, neiti nuori, Sisar nuoren Joukahaisen, Kuta pyyit ← kuun ikäsi, Puhki polvesi halasit." "Ohoh sinua ukko utra, 130. Vähämieli Wäinämöinen, Kun et tuntenut piteä Wellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista!" Sanoi vanha Wäinämöinen Alla päin, pahoilla mielin: "Oi on sisar Joukahaisen Toki tullos toinen kerta!" Eip' on toiste tullutkana, Ei toiste sinä ikänä, 140. Jo vetihe, vierähtihe, Ve'en kalvosta katosi Kiven kirjavan sisähän, Maksankarvaisen malohon. Vaka vanha Wäinämöinen Tuo on tuossa arvelevi, Miten olla, kuin eleä; Jo kutaisi ← sulkku-nuotan←, Veti vettä ristin rastin, Salmen pitkin, toisen poikki, 150. Veti vienoja vesiä, Lohiluotojen lomia, ← Noita Wäinölän vesiä, Kalevalan kannaksia, Synkkiä syväntehiä, Suuria selän napoja, Joukolan jokivesiä, Lapin lahti-rantasia←. Sai kyllin kaloja muita, Kaikkia ve'en kaloja, 160. Ei saanut sitä kalaista, Mitä mielensä pitävi, Wellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista. Siitä vanha Wäinämöinen* Alla päin, pahoilla mielin, Kaiken kallella kypärin Itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh hullu hulluuttani, Vähämieli miehuuttani, 170. Olipa minulla mieltä, Ajatusta annettuna, Syäntä suurta survottuna, Oli ennen aikoinansa, Vaanpa nyt tätä nykyä, Tällä inhalla iällä, Puuttuvalla polveksella, Kaikki on mieli melkeässä, Ajatukset arvoisessa, Kaikki toimi toisialla!" 180. "Kuta vuotin kuun ikäni←, Kuta puolen polveani, Wellamon vetistä neittä, Veen on viimeistä tytärtä Ikuiseksi ystäväksi, Polviseksi puolisoksi, Se osasi onkeheni, Vierähti venoseheni, Minä en tuntenut piteä, En kotihin korjaella, 143: 2. rakohon. 153: 2. niemen kantoja. 190. Laskin jälle lainehisin, Alle aaltojen syvien!" Meni matkoa vähäisen, Astui huollen, huokaellen, Kulkevi kotia kohti, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kukkui muinaiset käkeni,* Entiset ilo-käkeni←, Kukkui ennen illoin, aamuin, Kerran keskipäivälläki, 200. Mikä nyt sorti suuren äänen,* Äänen kaunihin kaotti? Suru sorti suuren äänen, Huoli armahan alenti, Sill' ei kuulu kukkuvaksi, Päivän laskun laulavaksi Minun iltani iloksi, Huomeneni huopeheksi." "Enkä nyt tuota tieäkänä, Miten olla, kuin eleä, 210. Tällä ilmalla asua, Näillä mailla matkaella; Oisiko emo elossa, Vanhempani valvehella, Sepä saattaisi sanoa, Miten pystössä ← pysyä, Murehisin murtumatta, Huolihin katoamatta, Näissä päivissä pahoissa, Apeissa mielaloissa!" 220. Emo hauasta havasi,* * Alta aallon vastaeli: "Viel' onpi emo elossa,* Vanhempasi valvehella, Joka saattavi sanoa, Miten olla oikeana, Murehisin murtumatta, Huolihin katoamatta, Niissä päivissä pahoissa, Apeissa mielaloissa: 230. Mene Pohjan tyttärihin, Siell' on tyttäret somemmat, Neiet kahta kaunihimmat, Viittä, kuutta virkeämmät, Ei Joukon jorottaria, Lapin lapsi-lönttäreitä←." "Sieltä naios poikaseni←, Paras Pohjan tyttäristä, Jok' on sievä silmiltänsä, Kaunis katsannoisiltansa, 240. Aina joutuisa jalalta, Sekä liukas liikunnolta!" 07: 2. huviksi; ratoksi.

Sananselitykset uutinen, tieto kauemmas, loitommas neidon nukkuma : kuolema katoama : kuolema (Väinämöisen epiteettinä) oikeamielinen, luja, vakava Väinämöinen : tietäjä, runonlaulaja, Kalevalan keskushahmo Karjalan eeppisten runojen päähenkilö, jonka epiteettejä ovat vaka vanha, tietäjä tai laulaja iänikuinen (vrt. inkeriläisissä runoissa V. esiintyy harvoin).Väinä : leveä, syvä, tyynesti virtaava joki (Turunen 1979). Väinämöiseen liittyviä jumalakäsityksiä: hämäläisten jumala (Mikael Agricolan jumalluettelo), suomalainen Orfeus (Porthan), loitsija, ilman, veden ja tuulen jumala, kanteleen luoja (Ganander), veden jumala (Setälä, Krohn). Väinämöinen historiallisena sankarina (Lönnrot, Gottlund, Ahlqvist, K. Krohn). Väinämöinen myyttisenä tietäjä-samaanina, laulajana ja loitsijana (Haavio). (Turunen 1979: 395−397.)Lönnrot itse piti aluksi Väinämöistä myyttisenä sankarina, mutta Uuden Kalevalan esipuheessa hän kallistui historialliseen tulkintaan ja esitti Kalevalan ja Pohjolan heimojen olleen alun perin suomalaisia heimoja. Ks. lisää Väinämöisestä: Siikala 1999, 2012. yöhyt : yö kaatua : kuollaVrt. kaatua-verbin toinen merkitys Kalevalassa: mennä kumoon, langeta (Turunen 1979). nukahtaa : vaipua uneen; kuolla lieto : (merestä) upottava, pohjatonVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: (ihmisestä, tark. Lemminkäisestä) huoleton, kevytmielinen, hauska (11:4, 61 ym.); (ilmasta) viileä, lauhkea (46:374) (Turunen 1979). Kansanrunoissa ja Kalevalassa lieto Lemminkäisen vakiintunut attribuutti.Lieto on samaa alkuperää liete-sanan kanssa; liete merkitsee useissa itämerensuomalaisissa kielissä veden kuljettamaa hienoa rantahiekkaa (NES s.v. liete). huolla : surra virkkoa : puhua, sanoa, kertoa nimetä : lausua, sanoa painokkaasti maan alla nukkuva ja venyvä suuri tietäjäVrt. Antero Vipunen. Vrt. myös Untamo Kalevalan Kullervo-runossa Kalervon veljenä ja veljensä murhaajana sekä Kullervo-pojan vastustajana.Ks. Lönnrotin kommentti Kalevalan 5. runoon: "Untamo ehkä = Antero Wipunen" (Lna 121). makuu : unennäkö; unitilaKs. Lönnrotin selitys: makuu = sömnkunskap, vishet (Lna 122). iankaikkinen, ainainen maassa makaaja; kuolleena makaavan Untamon epiteetti vedenhaltia Ahdin asuinpaikan ja perheen nimitys Vellamo : veden emäntä, vedenjumala Ahdin puoliso venyä : loikoa, maata pitkänänsä nenä : pää, kärki utuinen : sumuinenKarjalan kielessä utu 'sumu, tihkusade' ja utuine 'hämärä, pehmeä'’ (KKS).Vrt. utuinen ihmisestä 'surullinen, onneton'. Vrt. myös sanan muut merkitykset Kalevalassa: hienoinen; auterinen, vieno. (Turunen 1979.) terheninen : sumuinen, usvainen kaitainen : ahdas, kapea paasi : kivi, kiven liuska; jauhinkivi vetää, refl. vetihe : vetäytyi venesija : veneen pitopaikka, satama silmäellä : tarkastella, katsella väkärauta : koukku väsky : laukku, reppu soutaa melastella : meloa verkalleen saavuttaa : saapua, päästä johonkin paikkaanVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: saada käsiinsä (38:115); saattaa aikaan (49:132) (ks. Turunen 1979). ikuinen onkija käes : käsiverkko, pienisilmäinen kalaverkko launis : alkeellinen kalastin, molemmista päistään terävä puupuikkoLaunis vuoltiin useimmiten katajasta, ja se sidottiin keskeltä kannatuslankaan eli perustimeen. Syöttinä siinä käytettiin onkimatoa eli sättää, toisinaan myös pientä kalaa. (Turunen 1979: 170.)Vrt. Lönnrotin selitys: launihin 'onki, koukku (?)' (Lna 38). Ks. myös Lönnrotin selitys: launis '(träd) krok' (Lna 122). ongitella : onkia orhitella : tehdä työtä rehvakkaasti ja uutterastiKs. Lönnrotin selitys: orhittelu = knycka på, känna efter (Lna 122). ongenvapaUseimmiten vain hieman vitsaa tukevampi puu, jonka joustavaan päähän siiman vapaa pää kiinnitettiin (Turunen 1979). Vrt. Lönnrotin selitys: vapa = pahla, raippa (Lna 38). kuparista valmistettu siukua : viuhua kulista : helistä huomen : päivä monias : eräsKarjalan kielessä on indefiniittipronomini monies 'muutama, jokunen, eräs' (KKS). takrarauta : onkiKs. Lönnrotin selitys: takra-rauta = ljuster jern, sirligt jern (Lna 122). talua : vetää ongellaKs. Lönnrotin selitys: talua = leda, draga (Lna 122). Vrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: taluttaa (3:402); tallustella (24:260) (Turunen 1979). talkapohja : veneen ulkopohjan puuvahvikeKs. Lönnrotin selitys: talka = köl (Lna 122). käännellä : katsella (itsekseen) päätään käännellen sileähkä : melko sileäLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 62−70: "oli entisestään jotenki kalan muotoiseksi muuttunut" (Lna 121). vaaleahkoVrt. kulea 'vaalea'.Vrt. Lönnrotin selitys: kuleahka = kiiltävä (Lna 38). Ks. myös Lönnrotin selitys: kulea = blek (Lna 122). kuujanen : järvilohiKs. Lönnrotin selitys: kuujaseksi = kuuja s. o. lohen lajia (Lna 38). vaaleahkoVrt. halea 'vaalea'.Ks. Lönnrotin selitys: haleahka = alltför grå (Lna 122). emäkala : mätikala, naaraskala kummallinen, eriskummallinenKs. Lönnrotin selitys: ihala = sällsam (Lna 122). Vrt. Lönnrotin selitys: ihala = paljas, alastoin (Lna 38).Vrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: (ilmasta) ihana, kuulakka, seesteinen (18:52, 47:182) (ks. Turunen 1979). imehno : ihminen päärivaton : ilman pääripaa olevaPääripa 'neitojen päänkoru'.Värillinen, yleensä punainen leveä tai kapea verka- tai silkkinauha, jolla oli kova tuohinen sisus ja joka ulottui juuri pään ympäri tai oli kokonaan umpinainen (Turunen 1979: 271).Ks. Elias Lönnrotin selitys: päärivatoin 'pääsiteetöin' (Lna 38). Ks. myös hänen toinen sanaa koskeva selityksensä: päärivatoin 'utan hufvudbådel' (Lna 122). vyötön korvaton kotikana : vaimo luopuisa : sopiva, ominaisuuksiltaan jonkin mukainenVrt. Lönnrotin selitys: luopuisin = laatuisin; kaltaisin (Lna 38). Vrt. luopuisa Lokan, Ilmarisen äidin, pysyvänä määritteenä: leppeä, hyvänsävyinen (25:17 ym.) (ks. Turunen 1979). huotranen : huotra, veitsen tai miekan tuppi palsta : irti leikattu, pitkä, kapea kappaleKs. Lönnrotin selitys: palstoin = palasittain (Lna 38). panna : asettaa, laittaa leikkaella : paloitella atria : ateria, ruokailuLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 79−82: "säästöön pannaksensa vastaisiksi ajoiksi" (Lna 121). murkinainen muru : aamuruoka lounas : päivällinenAteria, joka syötiin auringon paistaessa lounaasta (Turunen 1979). iltaruoka : illallisruokaEntisaikoina iltanen eli illallinen oli yleensä kevyt ateria, joka syötiin hieman ennen nukkumaanmenoa (Turunen 1979). viiltää veitsellä loimahtaa : hypähtää, ponnahtaa kirjokala : kirjava kala kimmeltää, refl. kimmeltihe : kimpoutuiVrt. Lönnrotin selitys: kimmeltihe = slingra sig (Lna 122). vasta sittenAdverbilla äsken on karjalan kielessä merkitykset 'sitten (vasta); oikein, aivan, todella; äsken' (KKS). ylentää : kohottaa, nostaa vihuri : tuulenpuuska, kova tuuli kuvas : nuotan tai verkon kohoKuvas 'kalanpyydyksen olinpaikan merkki', metonyymisesti 'korkea aalto' (Turunen 1979).Ks. Lönnrotin selitys: kuvas = nätflöte (Lna 122). Ks. myös Lönnrotin selitys: kupahalla = verkon puulla, laudalla (Lna 38). selkä : (merestä) avoin meri virkkoa : puhua, sanoa, kertoa pakista : puhua, haastaaVrt. pakina 'puhe, puhuminen, puhunta' (KKS). kainaloinen kana : vaimo, puolison metaforinen nimitys polvinen : elinikäinenVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: ikäinen (3:422; 14:224) (Turunen 1979). sija : vuodeVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: paikka, kohta (1:118 ym.) (Turunen 1979). päänalainen : tyyny pirtin pyyhkijä : pirtin lattian lakaisija; puoliso, vaimo valkea : tuliVrt. valkea adjektiivina: valkoinen, valoisa, kirkas (4:216, 6:200 ym.). Tulta merkitsevänä sana on vieras vienalaismurteille mutta esiintyy kuitenkin kansanrunoissa. (Turunen 1979.) mesileipä : makea leipä tai kakkuHunajaleipä, hunajakakku; vrt. sokerileipä (kauruska). Karjalassa nimitystä on käytetty pitkään siirapilla maustetusta leivästä sekä sokerileivästä(kauruska), jota kaupunkien ja kirkonkylien kauppiaat antoivat ennen kaupanpäälliseksi. Kalevalaisen sanonnan taustalla ovat kuitenkin todennäköisesti vanhemmat mesileipä- ja mesiruokatavat. Ortodoksisen kirkon piirissä vainajien muistojuhlissa käytettiin venäläisten ja karjalaisten tuntemaa hunajaruokaa, joka valmistettiin ryyneistä, keitettiin hunajassa ja höystettiin myöhempinä aikoina rusinoilla. (Turunen 1979: 207.) tyttö, neito; nainen Joukahainen : Ainon nuori veli, Väinämöisen nuori, uhmakas vastustajaYleensä nuori Joukahainen mutta myös nuori poika lappalainen (Kalevalan 3. runo).Joukahainen on avoin, rohkea nuori; röyhkeä ja turhamainen lappalainen sankari (Lönnrot 1874/1958).Sana jouka 'joukea, kookas' (Krohn 1927).Joukahainen (Joukhanen) on alun perin tarkoittanut joutsenta (Kuusi 1963: 72). Yleensä runoissa Joukamoinen, vain Vienan Karjalan runoissa Joukahainen. Kansanrunoissa Joukahainen esiintyy Kilpalaulanta-runon lisäksi Laivaretki-runossa Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa. (Turunen 1979: 75−76.) mitä, jota pyytää : tavoitella kuun ikä : aina, alati, elämänsä ajan puhki polven : eliniän halata : haluta, kaivata, toivoa kurja, raukka tyhmä, hupsu, vähäjärkinen pitää : säilyttää huostassaan, pitää omanaanVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: ohjata, vallita (12:277, 45:242), turmella (11:96, 250 ym.); miettiä, tuumailla (2:10; 10:468; 8) (ks. Turunen 1979). Ahto : veden miespuolinen päähaltijaNimi esiintyy Vanhassa Kalevalassa (1835) ja kansanrunoissa yleisemmin muodossa Ahti, mutta Lönnrot erotti Uudessa Kalevalassa (1849) vedenhaltijan Ahdon sankarinnimestä Ahti. Hän myös vahvisti vedenhaltijan asemaa ja loi sille nimittämänsä asuinpaikan Ahtolan sekä sovitti sen kohtiin, joihin se ei kuulu alkuperäistoisintojen mukaan. (Turunen 1979: 14.)Vrt. ahti appellatiivina 'viritetty pyydysalue'; ahtaa 'virittää pyydyksiä' (Turunen 1979). tule koskaan, milloinkaan vierähtää, refl. vierähtihe : pyörähti, sukelsi maksankarvainen : ruskea malo : rako, halkeamaLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 142–143: "Ahdon kartanoon, joka oli kirjavan kiven" (Lna 121). elää kutaista : kutoa nopeasti sulkkunuotta : silkkinuottaNuotta-sanalla tarkoitetaan kalastukseen käytettyä pitkää, seinämäistä verkkopyydystä; vrt. lankapaula, satalauta (Jussila 2009). ristiin rastiin, pitkin poikin vieno : (vedestä) tyyniVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: hento, heikko (17:369; 20:77; 23:751 ym.); hieno, pehmeä (21:81) (Turunen 1979). lohiluoto : pieni saari tai kari, jonka lähivesistä pyydetään lohta loma : avopaikka, välipaikkaVrt. sanan alkumerkitys: tasanne (Turunen 1979). Väinölä : Väinämöisen asuinpaikaksi kuviteltu paikkaKansanrunoissa Väinölä ei yhdisty Kalevalan käsitteeseen, vaan Lönnrot on itse muodostanut yhteyden niiden välille (Kaukonen 1945: 502−503; ks. myös Turunen 1979). Kalevala : Kalevalaisten asuinpaikka, Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kotiseutuLönnrot yleisti nimen Väinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päivölän, Vuojelan, Luotolan, Jumalisten ym. yhteisnimeksi, ja enimmät eepoksen tapahtumista voitiin näin sijoittaa Kalevalaan. Kansanrunoissa Kalevala kuitenkin esiintyy vain harvoin, ja se sai paikannimenä keskeisen aseman nimenomaan Lönnrotin henkilökohtaisen käsityksen perusteella. (Turunen 1979.) kannas : kahden vesialueen tai suon välillä oleva kapea maakaista syvänne : syvä paikka vedessä, syvä kohta erityisesti järvessä tai joessaVrt. Lönnrotin selitys: syväntehiä = niemen kantoja (Lna 38). selän napa : meren tai järven keskisyvänneKs. Lönnrotin selitys: napa = hvirfvel (Lna 122) Joukola : Joukahaisen asuinsija Lappi : Joukahaisen asuinsijan eli Joukolan kiertosana lahtirantanen : lahdessa oleva ranta, lahden ranta mitä mielensä tekee alakuloisuuden ja melankolian kuvausKypäri 'korkea päähine, lakki', vrt. kypärä (Jussila 2009). survoa : sulloaVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: särkeä, murskata (11:78; 21:94; 23:269 ym.) (Turunen 1979).Ks. Lönnrotin selitys: survon = gifva rundligt (Lna 122). ennen aikoinaan : kerran, omana aikanaan inha ikä : paha ajanjakso, paha aikakausiInha 'paha, huono, ikävä'.Ikä 'aika, ajanjakso'. Vrt. sanan yleismerkitys Kalevalassa: elinaika (1:139−140). (Turunen 1979.) puuttuva : loppuva, häviävä polves : ikäkausi, sukupolvi melkeä : kaukana siitä missä pitäisi olla; niin ja näinSanalla on kyseinen merkitys vain Kalevalan sananlaskusäkeissä "Kaikki on mieli melkeässä, / ajatukset arvoisessa, / kaikki toimi toisialla". Vrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: melkoinen (30:70 ym.). Lönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 177−179: "sananlaskuna tavallinen" (Lna 121). arvoinen : halpa, arvotonSana esiinyy tässä ironisessa merkityksessä (ks. Turunen 1979). järki, ymmärrys; henkinen kyky ja taitoKs. Lönnrotin selitys: toimi = klokhet, ordning (Lna 122) Vrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: huolenpito, johto (15:639 ym.); työ, työnteko, tehtävä (25:259 ym.); kankaan kudontakuvio (24:393 ym.) (Turunen 1979). toisaalla, muualla vuottaa : odottaaVrt. vuotanta 'odotus' (Turunen 1979). polvi : elinaika; ikäVrt. myös sanan muut merkitykset Kalevalassa: ruumiinosa (1:42 ym.); suku (27:293) (ks. Turunen 1979). korjaella : ottaa talteen, varastoidaVrt. korjelo 'kiinniottaminen, pyydystäminen, metsästys' (Turunen 1979). jälleen, taas ilokäki : kukkuva käkiKs. Lönnrotin kommentti säkeisiin 196−204: "kuvallisesti: ennen olin toivova ja iloinen, nyt en enää milloinkaan" (Lna 121). sortaa : kaataa, saattaa painuksiin armas : rakas, kallis, ihanaYleensä sana 'rakas, kallis' (läheisestä ihmisestä) (KKS). Myös kunnioitusta viittaavana sanana: "Oi armas anoppiseni, / Sukuehen suuri vaimo" (I1 128). Vrt. rahan armas, joka karhun mielittelysanoja (Turunen 1979; Jussila 2009). Ks. lisää Nirvi 1982. alentaa : vähentää laulumahtiaVrt. sanan konkreettinen alkumerkitys: painaa alemmaksi. Vrt. myös sanan muut merkitykset Kalevalassa: riisua valjaista; riisua paita yltään; surmata; halventaa anoppia. (Turunen 1979.) huove : ajanviete, huviKs. Lönnrotin selitys: huopeheksi = ratoksi (Lna 38). Ks. myös Lönnrotin selitys: huove = tidsfördrif (Lna 122). tietää : osata tai tuntea jokin asiaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: osata loitsulukuja (3:29; 9:27 ym.) (Turunen 1979). ilma : maailmaSanalla on kielessä useita kontekstisidonnaisia merkityksiä. Vrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: ilmanhenki maan ja veden vastakohtana (9:29 ym.); sää (1:128, 10:162); taivas (1:156, 7:23 ym.) (ks. Turunen 1979). äitiLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 212−213: "W. ei näytä tietävän äitinsä kuolemattoman Luonnottaren olevan" (Lna 121). hereillä pystyssä mure : murhe, suru havata : havahtua, herätä olla pystyssä, olla elossa Pohja : Pohjola, Louhen asuinpaikka, Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimiVrt. pohja-sanan merkitys pohjoisena ilmansuuntana ja käsitettynä pimeän, kylmän ja kaiken pahuuden kodiksi, jonne kivut ja taudit manataan. Kalevalassa Pohjola on Väinölän eli Kalevalan vastakohta, kokonaisen heimon asuinsija, jota Louhi eli Pohjolan emäntä hallitsee. Sampo taotaan Pohjolaan ja ryöstetään sieltä; Pohjola on myös esimerkiksi paikka, jonne päivänvalot kätketään. Sekä Kalevalassa että kansanrunoissa Pohjolasta käytetään nimiä, jotka kuvaavat sen luonnetta, kuten Pimentola, Untamola, kylmä kylä, miesten syöjä sija, urosten upottaja, pahan valta. (Turunen 1979.)Lönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 230−241: "tämä neuvo oli alkuperä Wsen moniin tuleviin onnen vaiheisiin" (Lna 121). mennä tyttäriin : mennä kosimaan tyttäriä virkeä : eloisa, vilkas Jouko : viitannee Joukolaan, Joukahaisen asuinsijaan jorotar : hidasteleva, jurottava nainen lapsilönttäre : hidas, löntystävä lapsi naida : ottaa vaimo katsanto : ulkonäköVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: lapsen hoitaminen (31:217); katsominen, tarkastus (39:6; 42:96 ym.) (ks. Turunen 1979). nopea, reipasVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: livettävä, luistava (46:204) (Turunen 1979).

Kommentaarit folkloristiikka Viides Runo Lönnrotilla oli käytössään vienankarjalaisia Vellamon neidon onginnasta kertovia runoja (mm. I1 248, I1 249, I1 251), mutta varsinaisesti Vellamon neidon onginta yhdistyi Kilpalaulanta-runoon eräissä Lönnrotin muistiinpanoissa vuodelta 1833 (I1 80, I1 259) sekä Z. Topeliuksen Vanhoissa Runoissa (Topelius 1831: 1−4). Nämä esimerkit vahvistivat ajatusta Vellamon neidon ja Joukahaisen sisaren yhteydestä (Niemi 1898: 240; Krohn 1903−1910: 401). Jo Alku-Kalevalassa Kilpalaulantaa (runo 15) seuraa Väinämöisen ongintakohtaus, jossa kalaksi paljastuu Joukahaisen sisar. Vellamon neidon runoissa kalastaja ei välttämättä ole Väinämöinen (usein Lemminkäinen), vaan Lönnrot yhdisti pyydystetyn kalan ja Vellamon Väinämöisen vaimokseen haluamaan Ainoon (Viholainen 2009: 5; Kupiainen 2004: 131−133). Lönnrot siirsi Uudessa Kalevalassa Ainon tarinan eepoksen alkuun. A. R. Niemen mukaan tämä ratkaisu sai aikaan sen, että Ainosta ja Vellamon neidosta tuli kaikkein tärkeimpiä henkilöitä eeposkokonaisuudessa (Niemi 1925, 68−69). Lönnrot pyrki Kalevalan uudistamisen vaiheessa järjestämään Väinämöisestä kertovat runot luontevaan, kerrontaa tukevaan järjestykseen. Niinpä Väinämöisen epäonnisia kohtaamisia Ainon ja vedenneidon kanssa seuraa Väinämöisen ja Ilmarisen kosintaretki Pohjolaan. (Kaukonen 1956: 456.) Ks. Vellamon neidon tulkinnoista Viholainen 2009. folkloristiikka Säkeet 5−12 / Väinämöisen itku Kuullessaan Ainon kuolemasta Väinämöinen alkaa itkeä pohjattomasti: "Itki illat, itki aamut, / Yöhyet enemmin itki". Muutkin Kalevalan miessankarit ilmaisevat tunteitaan ja itkevät (Joukahainen, Kullervo, Lemminkäinen, Ilmarinen). Sankarien inhimillisyys oli Lönnrotin toimitustyössään vahvistama piirre, vaikkakin itku ja valitus esiintyvät myös tallennetuissa runoissa, erityisesti kohdissa, joissa korostetaan itkun epätavallisuutta: se ei ole lapsen tai naisen itkua (esim. I1 1, I1 54, I1 79a, I1 80). Itkullaan Väinämöinen rikkoo miehen itkua koskevan kulttuurisen kiellon (Siikala 2012: 251). Toisaalta tunteellisuus yhdistyy Väinämöisen kohdalla myös hänen epätavalliseen, tämän maailman ulottumattomissa olevaan laulu- ja soittotaitoonsa. Miessankarien tunteellisuus on herättänyt tulkitsijoissa paheksuntaa (Aspelin 1890; Krohn 1908) tai sankarin epäonnen pahoittelua (Niemi 1925). Vrt. Louhi, joka ei itke, eikä erittele tunteitaan. Sinikka Vakimo (1999: 64) on huomannut, että Kalevalan tulkitsijat ovat kokeneet ongelmalliseksi Kalevalan naisten (Louhen) tunteettomuuden ja miesten tunteellisuuden (itku), jotka ovat vastoin kulttuuriseksi miellettyjä ominaisuuksia. kirjallisuus Säkeet 5−12 / Väinämöisen itku Itkevät sankarit olivat yleisiä eeposperinteessä. Saija Isomaa ja Sarianna Kankkunen ovatkin tulkinneet Väinämöisen itkua nimenomaan lajinäkökulmasta ymmärtäen itkun eepoksiin kuuluvana lajipiirteenä. Gilgameshissa ja Homeroksen eepoksissa sankarit ilmaisevat tunteitaan itkemällä. Kalevalassa itku myös vie eepoksen juonta usein eteenpäin, sillä se saa aikaan erilaisia reaktioita muissa henkilöissä. Tässä runossa Louhen palvelija kuulee Väinämöisen itkun ja hälyttää Louhen apuun. (Isomaa & Kankkunen 2022: 32, 38.) Itkeviä sankareita esiintyy myös Rolandin laulussa (kirjoitettu 1100-luvulla), Ossianin lauluissa (1760−1765) ja kuningas Arthurin legendassa. Myös Raamatussa esiintyy itkeviä miehiä. folkloristiikka Säkeet 19−20 / Ahtola ja Wellamo Väinö Kaukosen (1956: 43; myös 1945: 458) mukaan Lönnrot on muokannut Kalevalan säkeet pohjautuen omaan muistiinpanoonsa, laulajana Arhippa Perttunen. Säeparin "Missä Vuojola elääpi, / Väinän tyttäret asuvat?" (I1 251: 93−94) sanoista Vuojola (Pohjolaan viittaava paikannimi) on tullut Ahtola, Väinän tyttärestä Wellamon neito, todennäköisesti pohjautuen muihin, Lönnrotilla tiedossa olleisiin Vellamon neidosta kertoviin runotallenteisiin, joissa mainitaan Ahdin lapsi ja/tai Vellamon vetinen neito (I1 259, I1 262, I1 532). Kaarle Krohn (1903−1910: 400) esittää, että Vellamo on muodostunut melko myöhäisessä vaiheessa sanasta velloa − vellova vetonen. Ahti puolestaan mainitaan jo Mikael Agricolan jumalluettelossa (Harva 1948/2018: 367). Joissakin Vellamon neidon runoissa vedenneitoa kutsutaan väinön tytöksi (I1 251: 92, I1 255: 97), ja tämä on herättänyt tutkijoita pohtimaan, ja samalla epäilemään, Väinämöisen yhteyttä vedenhaltiaan (Krohn 1903−1910; Harva 1948/2018: 370−375). Vaikka itämeren suomalaisten perinne antaa vaihtelevaa tietoa Väinämöisen hahmosta, on hän jumalsankarina todennäköisesti ollut myös vesielementtien hallitsija (Siikala 1999: 43−44). folkloristiikka Säkeet 25−26 / "Nenässä utuisen niemen, / päässä saaren terhenisen" Yliluonnollinen paikka, joka ei ole tämän maailman ihmisten ulottuvissa; Vellamon neitojen asuinpaikka. Vellamon neidon runossa yhdistyvät nainen, luonto ja tuonpuoleisuus (Siikala 2012: 289), jota utuinen niemi ja terheninen saari korostavat. folkloristiikka Säkeet 27−28 / "Alla aaltojen syvien, / päällä mustien mutien" Vellamon neidot, kuten hukkunut Ainokin, asuvat täällä, aaltojen alla. Kalevalan 4. runossa Aino ilmoittaa mieluummin asuvansa "alla aaltojen" (UK 4: 248) kuin Väinämöisen kanssa. Aino myös epäilee, etteivät perheenjäsenet surisi häntä, vaikka hän kaatuisi "Alle aaltojen syvin, / Päälle mustien murien" (UK 4: 291−292). kirjallisuus Säkeet 55−133 / Ainon paluu kalana August Annist pitää Ainon paluuta Väinämöisen luokse kalan muodossa romanttisena Undine-aiheen mukailuna (Annist 1944: 65). Undine-aihe tarkoittaa kirjallista aihetta, jossa merenneito ja maanpäällinen olento rakastuvat. Aihe oli todella suosittu 1800-luvun taiteissa. Friedrich de la Motte Fouquén kirjoitti pienoisromaanin Undine (1811). Aihetta hyödynnettiin innokkaasti myös kuvataiteissa (Dijkstra 1986) sekä saksalaisissa oopperoissa 1800-luvun alussa, kuten Hoffmanin Undinessa vuodelta 1816. Rakastuminen maanpäälliseen mieheen palvelee medenneitoja, sillä tätä kautta he voivat saada kuolemattoman sielun. Tärkeä romantiikan vedenneitoruno on J. W. von Goethen ”Der Fischer” (Kalastaja, 1779), jossa kuvataan kalastajan kohtaamista merenneidon kanssa. Myös Heinrich Heine kirjoitti tunnetun runon Lorelei (1824). Näissä molemmissa runoissa vedenneito tosin houkuttelee miehiä syvyyksiin, mitä ei Vellamon neidon kohdalla tapahdu. On nähty, että vedenneitojen ulkomuoto kuvastaa heidän sijoittumistaan luonnon ja sivilisaation välitilaan (Grünthal 1997: 66‒67). Lotte Tarkka liittää Vellamon raja-teemaan vedenneito-hahmon hybridiyden kautta. Ihmisyyden ja eläimellisyyden väliin putoava neito kuuluu supranormaalin piiriin (Tarkka 1990: 239). folkloristiikka Säkeet 59−72 / Outo kala Säkeissä korostuvat vieraus ja etäisyys. Väinämöinen ei ole aikaisemmin nähnyt tällaista kalaa. Vellamon neidon runoissa kala saattaa olla myös Joukahainen (I1 261a) tai "Väinen neiti" tai Väinön tytär, tyttö (I1 248, I1 262, I1 264), mikä vihjaa, että Väinämöinen kalastaa omaa tytärtään puolisokseen (Krohn 1903−1910: 399−400). On myös katsottu, että Väinämöinen ei tunnista Ainoa sen vuoksi, että tämä ei kanna neidon kulttuurisia tunnusmerkkejä (Niemi 1925: 53). Aino on muuttunut kosintarunojen tuonpuoleisen neidon kuvaksi, ihmisen ja eläimen sekoitukseksi (Tarkka 1990: 239). Myös Z. Topeliuksen Vanhoissa Runoissa (osa V) tehdään selväksi, että neito ei enää näytä ihmiseltä, sillä tällä ei ole neidon tunnusmerkkiä, pääripaa (otsanauhaa). Vanhojen runojen V:n osan runon "Väinämöinen ongella" säkeeseen "Nenätön on ihmiseksi" on kirjattu lisäselitys: "Peärewätön ihmiseksi" (Topelius 1831: 1). folkloristiikka Säkeet 89−96 / Ihminen vai vedenneito? Väinämöisen kalaksi luulema saalis nostaa näkyville ihmiskehon merkit: pään, olkapään, käden ja jalan. Vedenneidoksi muuntuneella Ainolla ei ole kansainvälisistä merenneitomukaelmista tuttua pyrstöä tai pitkiä hiuksia, joita tämä kampaa, ei myöskään suomalais-karjalaisen perinteen veden emäntien suuria rintoja. Vaikka emme Kalevalan perusteella tiedä, miltä vedenneito-Aino näyttää, yhdistyy hahmo Lönnrotin tulkitsemana pikemminkin romanttiseen ja eroottiseen merenneitoaihelmaan kuin kansantarinoiden ja -uskomusten rehevään veden emäntään (Apo 2002). Toisaalta Ainoon kietoutuvaa Vellamon neidon tarinaa on tulkittu vasten kansanrunoaineistoa, erityisesti tuonpuoleisen ja metamorfoosin kuvauksena (Piela 1999: 122−123; Tarkka 1990). folkloristiikka Säkeet 95−96 / "Seitsemännellä selällä, /yheksännen aallon päällä" Ks. säkeet 25 ja 27: Nenässä utuisen niemen ja Alla aaltojen syvien. kirjallisuus Säe 97 August Annist pitää Ainon paluuta Väinämöisen luokse kalan muodossa romanttisena Undine-aiheen mukailuna (Annist 1944: 65). Undine-aihe tarkoittaa kirjallista aihetta, jossa merenneito ja maanpäällinen olento rakastuvat. Aihe oli todella suosittu 1800-luvun taiteissa. Friedrich de la Motte Fouquén kirjoitti novellin Undine (1811). Aihetta hyödynnettiin innokkaasti myös saksalaisissa oopperoissa 1800-luvun alussa, kuten Hoffmanin Undinessa vuodelta 1816. Aihe oli suosittu myös kuvataiteissa (Dijkstra 1986). Rakastuminen maanpäälliseen mieheen palvelee medenneitoja, sillä tätä kautta he voivat saada kuolemattoman sielun. Tärkeä romantiikan vedenneitoruno on Goethen "Der Fischer" (Kalastaja, 1779), jossa kuvataan kalastajan kohtaamista merenneidon kanssa. Myös Heinrich Heine kirjoitti tunnetun runon Lorelei (1824). Näissä molemmissa runoissa vedenneito tosin houkuttelee miehiä syvyyksiin, mitä ei Vellamon neidon kohdalla tapahdu. On nähty, että vedenneitojen ulkomuoto kuvastaa heidän sijoittumistaan luonnon ja sivilisaation välitilaan (Grünthal 1997: 66‒67). Lotte Tarkka liittää Vellamon raja-teemaan vedenneito-hahmon hybridiyden kautta. Ihmisyyden ja eläimellisyyden väliin putoava neito kuuluu supranormaalin piiriin (Tarkka 1990: 239). folkloristiikka Säkeet 99−143 / Aino pilkkaa Väinämöistä Aino pilkkaa Väinämöistä siitä, ettei tämä tunnista kalaksi muuttunutta neitoa. Aino kutsuu Väinämöistä vähättelevästi utraksi (= kurja, vaivainen, poloinen, KKS) ja vähämieleksi. Onkin katsottu, että Lönnrot esittää Väinämöisen itse asiassa naurettavana ja höperönä vanhana miehenä, joka ei tiedä, mitä on saanut onkeensa (Kuusi 1963; Knuuttila 1981: 47−50). Toisaalta Väinämöisen niin sanotun heikkouden on katsottu olleen Lönnrotin kerronnallinen strategia, jonka avulla lukijan huomio siirretäänkin Väinämöiseen ja tämän suruun (Sawin 1990: 53). Kohtauksessa sankaria hämmentävänä vastavoimana on luontoon ja tuonpuoleisuuteen kytkeytyvä nainen, joka pilkkaa ymmärtämätöntä Väinämöistä. Säkeet korostavat naista tuonpuoleisen, miestä ihmisten maailman edustajana. (Siikala 2012: 289−290.) Aino paljastuu myös tässä Vellamon neidoksi, joka yhdistää Ainon osaksi Kalevalan myyttistä maailmankuvaa (Piela 1999: 123). folkloristiikka Säkeet 109−122 / Naisen osa Aino toistaa äidin aiemmin esittämän toiveen esimodernin naisen paikasta yhteisössä. Tämä on ikuinen puoliso, miehensä tukija, pirtin siivoja ja lämmittäjä sekä ruuan antaja. Ainon moderni valinta kieltäytyä naisen ikiaikaisesta osasta vahvistuu (ks. Hämäläinen 2012: 213; Kupiainen 2004: 263). folkloristiikka Säkeet 164−179 / Väinämöisen murhe Väinämöinen tunnustaa iäkkyytensä ja myöntää kulttuurisesti mahdottoman tilanteen: vanhan miehen ei sovi kosia nuorta (ks. Siikala 2012: 250−251). Nämä Väinämöisen säkeet yhdistettynä vedenneidoksi muuttuneen Ainon pilkallisiin sanoihin on myös tulkittu niin, että Lönnrot esittää Väinämöisen koomisessa valossa, höperönä (vähämielisenä) vanhana ukkona (Kuusi 1963; Knuuttila 1981). Väinämöisen koomisuuden sijaan tulkinnat ovat kuitenkin kiinnittyneet muihin seikkoihin. Näin teki myös Lönnrot itse, joka korosti lopulta tietäjä-heeroksen tietoa ja ylevyyttä (ks. Knuuttila 1981). folkloristiikka Säkeet 196−207 / Väinämöisen valitus Lönnrot on lisännyt Väinämöisen apeaa mielialaa kuvaavia lyyrisiä tunnelmia. Lönnrot pohjaa säkeet Kantelettaren runoon Muinainen käkeni (I 17). Pohjatekstinä Lönnrotilla on ollut hänen omat tallenteensa Pohjois-Karjalasta (VII2 2344, VII2 2351), joista ensimmäinen on sulhasta kaipaavan eroottinen teksti. Käki ilmaisee runoissa iloa ja onnea (Relander 1894: 41). Myös lyyrisissä runoissa käen kukunta esiintyy vastakohtana surun tunteelle (Timonen 2004b; Järvinen 2010: 12). Toisin kuin Aino-runossa, jossa käen kukunta kuvastaa ihmiskohtaloiden onnettomuutta, liittyy se Väinämöisellä henkilökohtaiseen suruun, menetettyyn ääneen. Lönnrot kommentoi Väinämöisen valitusta: "kuvallisesti, ennen olin toivova iloinen, nyt en enää milloinkaan" (Lna 121: 196−207). Väinämöisen surun kuvauksen on katsottu korostaneen suuren tietäjän surua, ja näin mitätöineen nuoren naisen, Ainon kohtalon (Sawin 1990: 53). Lönnrot selosti Väinämöisen lyyrisiä säkeitä ruotsinkielisille lukijoille Kalevalan ennakkoesittelyssä seuraavasti: "Så i denna som den närmast föregående runon är poesin till det mesta af lyrisk art" (Litteraturblad 12/1848). folkloristiikka Säkeet 200−203/ Suuri ääni Lönnrot on hyödyntänyt Kantelettaren runoa Sortunut ääni (Kntr. I: 57) (Kaukonen 1956: 46). Lyyriset runot kuvaavat, miten murhe muuttaa minuutta, kuten ulkonäköä, ja vie toisinaan myös lauluäänen. Tässä Kalevalan kohdassa korostuu Väinämöisen kaunein ominaisuus, lauluääni. folkloristiikka Säkeet 220−221 / "Emo hauasta havasi, / alta aallon vastaeli" Myös Kullervo-runossa, jossa äiti haudan takaa havahtuu neuvomaan poikaansa. Kalevalassa äidit auttavat ja neuvovat erityisesti poikiaan (Apo 1995). kirjallisuus Säkeet 220−223 / Kuollut äiti huolehtii pojastaan Myös James Macphersonin Ossianin lauluissa (The Poems of Ossian, 1760–1765) esiintyy äitihahmo, joka huolehtii pojastaan kuoleman jälkeen. Soturibardi Ossianin kuollut rakastettu Everallin, heidän yhteisen poikansa Oscarin äiti, ilmestyy haamuna Ossianille. Everallin ilmoittaa nähneensä Oscarin olevan taistelussa suuressa vaarassa ja vannottaa Ossiania lähtemään apuun. Näin käykin ja Oscar pelastuu. folkloristiikka Säkeet 222−241 / Äidin neuvot Väinämöisen suru saa äidin haudan takaa lohduttamaan poikaansa. Lönnrot on hyödyntänyt irrallisia säkeitä ja sovittanut ne Kalevalan tarinaan. Äiti kehottaa Väinämöistä etsimään kauniimpia vaimoehdokkaita Pohjolasta, missä ei ole "Joukon jorottajia, / Lapin lapsilönttäreitä". Sanat jorottaa = tehdä jotakin verkalleen, hitaasti ja löntti = hitaasta, kömpelöstä ihmisestä (köntys) (KKS) viittaavat Ainoon halventavasti. Näin huomio siirtyy kömpelöstä ja vanhasta Väinämöisestä Ainon vajavaisuuteen antaen Väinämöiselle tilaisuuden lähteä uusille kosintamatkoille. Lönnrot myös kommentoi äidin neuvoja: "Tämä neuvo oli alkuperä W:sen uusiin, tuleviin onnen vaiheisiin" (Lna 121: 230−241).

Käsikirjoituksessa otsikon alla: (Se innehållsförteckningen.) Käsikirjoituksessa: 64: 1. kiiltävä; 2. kuuja s. o. lohen lajia. Käsikirjoituksessa: 67: 1. paljas, alastoin; 2. ihmiseksi. Käsikirjoituksessa: 1443: 2. rakohon. Käsikirjoituksessa: 118: 2. huviksi; ratoksi. Käsikirjoituksessa: Jo|oli saatu sanoma saatu, Käsikirjoituksessa: Rannallae Käsikirjoituksessa: Maku’hunsa Käsikirjoituksessa: Pikkuisessa Käsikirjoituksessa: kaitaisessa Käsikirjoituksessa: Wäkä-rauan Käsikirjoituksessa: olejia Käsikirjoituksessa: kääntelejiä Käsikirjoituksessa: Hope’ainen Käsikirjoituksessa: talka-pohjahansa Käsikirjoituksessa: Onp’|on Käsikirjoituksessa: emä-kalaksi Käsikirjoituksessa: Ween|on Käsikirjoituksessa: Korvitoin|kotikannaksi Käsikirjoituksessa: Luopuisin Käsikirjoituksessa: meri-loheksi Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Wyöll|’on veitsi Wäinämöisen. Käsikirjoituksessa: Pää-hopea Käsikirjoituksessa: pää-hopean Käsikirjoituksessa: palstoin|pannaksensa Käsikirjoituksessa: Ilta-ruo’iksi Käsikirjoituksessa: aaallon Säkeet 99-106 on kirjoitettu runotekstin päälle asetetulle paperille. Samalla aikaisemmat säkeet 99-118 on poistettu runotekstistä. Käsikirjoituksessa: iltaruo’iksi Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Pään-alaisen Käsikirjoituksessa: laskejiaksi Käsikirjoituksessa: pyyhkijäksi Käsikirjoituksessa: lakaisjiaksi Käsikirjoituksessa: Mesileivän Käsikirjoituksessa säkeen ensimmäistä sanaa muokattu: Atrrian. Säkeen perässä teksti: (Se lappen). Säkeet 123–133 on kirjoitettu runotekstin päälle asetetulle paperille. Käsikirjoituksessa: Kuta pyy’it Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Alla|päin Käsikirjoituksessa: We’en Käsikirjoituksessa: kalvvosta Käsikirjoituksessa: kutaisi Käsikirjoituksessa: sulkku-nuotoan Säe 151 on kirjoitettu käsikirjoituksen marginaaliin. Käsikirjoituksessa: lahti-rantasia Käsikirjoituksessa: ve’en Käsikirjoituksessa: sitä|kalaista Käsikirjoituksessa: Ahion|lasta Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Alla|päin Käsikirjoituksessa: Kaikki|on Käsikirjoituksessa säkeen edellä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: viimmeistä Käsikirjoituksessa: Se|osasi Käsikirjoituksessa säkeen edellä: Emon entisen tiloille / Sitte sinne tultuansa Käsikirjoituksessa: ilo-käkeni Käsikirjoituksessa: suuren|äänen Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "oisiko". Käsikirjoituksessa: pyystössä Käsikirjoituksessa: Ape’issa Käsikirjoituksessa: Huolihin Käsikirjoituksessa: Ape’issa Käsikirjoituksessa: lapsi-lönttäreitä Käsikirjoituksessa säkeen edellä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Säkeen toinen sana käsikirjoituksessa: nai’os. Käsikirjoituksessa: joutuisa