Kalevalan neljäs runo Elias Lönnrot Avoin Kalevala Folkloristiset kommentaarit Niina Hämäläinen Kirjallisuuskommentaarit Hanna Karhu Sananselitykset Niina Hämäläinen Sananselitykset Marika Luhtala Painetun Kalevalan ja käsikirjoituksen erot Marika Luhtala XML-koodaus Maria Niku Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 9.1.2018 Helsinki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian arkistoaineistot r004 Lönnrot Elias

Wäinämöinen tapaa Joukahaisen sisaren vastan taitossa, ja pyytää häntä puolisoksensa 1–30. Tytär juoksee itkein kotia ja kertoo asian äitillensä 31–116. Äiti kieltää häntä suremasta, ja käskee ennemmin iloitsemaan ja koreissa vaatteissa käymään 117–188. Tytär itkee itkemistänsä ja sanoo, ei tahtovansa vanhalle miehelle puolisoksi mennä 189–254. Huolissansa kävellen eksyy korpeen, joutuu oudolle meren rannalle, lähtee pesemään itsensä ja hukkuu veteen 255–370. Äiti itkee yöt päivät hukkunutta tytärtänsä 371–518.

 Aino Joukahainen Kaleva Osmo Wäinämöinen Tuonela

Neljäs Runo.

Tuopa neito nuori, Sisar nuoren Läksi , ; Taittoi vastan , Toisen taittoi , kolmannenki . Jo astui kotia, 10. Lepikköä , Tuli vanha , Näki neitosen lehossa, heinikössä, Sanan , noin : "Eläpä muille neiti nuori Kun minulle neiti nuori Kanna kaulan helmilöitä, rakenna, Pane päätä palmikolle, 20. silkillä !" Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle, enkä muille Kanna rinna ristilöitä, Päätä silkillä , Huoli en , Wehnän valita, , kasvan leivän kannikoissa Tykönä hyvän isoni, 30. Kanssa ." Riisti ristin rinnaltansa, Sormukset on sormestansa, Helmet kaulasta karisti, päänsä päältä, Jätti maalle maan hyviksi, Lehtohon lehon hyviksi, Meni itkien kotihin, 3: 3. lehtimetsästä. 4: 1. vastan, vihdan aineita. 5: 2. vihdan. 8: 2. veljellensä. 25: 3. haahden; hahden; laivan. 26: 2. viipaleista; pytköistä.
kartanolle. istui ikkunalla, 40. Kirvesvartta : "Mitä itket, tyttö raukka, Tyttö raukka, neito nuori?" ", , Sitä itken, taattoseni, Sitä itken ja valitan: risti rinnaltani, vyöstäni karisi, Rinnalta , 50. vyöni päästä." veistelevi: "Mitä itket, sisko raukka, Sisko raukka, neito nuori?" ", Vaivoja , Sitä itken, rukka, Sitä itken ja valitan: Kirpoi sormus sormestani, 60. Helmet kaulasta katosi, Kullan sormus sormestani, Kaulasta ." Sisko Vyötä kullaista kutovi: "Mitä itket, sisko raukka, Sisko raukka, neito nuori?" ", Vaivoja , Sitä itken, sisko rukka, 70. Sitä itken ja valitan: Kirpoi kullat kulmiltani, Hopeat hivuksiltani, silmiltäni, pääni päältä." Emo aitan portahalla : "Mitä itket, tytti raukka, Tyttö raukka, neito nuori?" "Oi on maammo kantajani, 80. Oi emo imettäjäni, Onp' on syitä , Apeita pahoja, Sitä itken, äiti rukka, Sitä, maammoni, valitan: Läksin luutoa lehosta, Vastan päitä varvikosta, Taitoin vastan taatolleni, Toisen taitoin maammolleni, Kokoelin kolmannenki 90. Verevälle veiolleni, Aloin astua kotihin, Astuinpa läpi ahosta, virkkoi, : "Eläpä muille, neiti rukka, Kuin minulle, neiti rukka, Kanna kaulan helmilöitä, Rinnan ristiä rakenna, Pane päätä palmikolle, 100. Sio silkillä hivusta." "Riistin ristin rinnaltani, Helmet kaulasta karistin, silmiltäni, pääni päältä, Heitin maalle maan hyviksi, Lehtohon lehon hyviksi, Itse tuon sanoiksi virkin: "En sinulle, enkä muille Kanna rinnan ristiäni, 110. Päätä silkillä , Huoli en haahen haljakoista, 38: 1. isolla äänellä itkien. 47: 1. putosi. 48: 1. kaunistus; koru. 53: 3. sisar.
Vehnän viploista valita, Asun kaioissa sovissa, Kasvan leivän Tykönä hyvän isoni, Kanssa armahan emoni." , Lausui vanhin lapsellensa: "Elä itke tyttäreni 120. saamani , Syö vuosi , Tulet muita , Toinen syö sianlihoa, Tulet muita , Kolmas , Tulet muita kaunihimpi; Astu aittahan , Aukaise parahin aitta, Siell' on arkku arkun päällä, 130. Lipas lippahan lomassa, Aukaise parahin arkku, Kansi kirjo , Siin' on kuusi , Seitsemän , Ne on kutomat, päättelemät." "Ennen ollessani, eläessäni Läksin marjahan metsälle, 140. Alle vaaran , Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären Sinisen salon sivulla, Lehon liepehellä." "Minä , , Aloinpa anella noita, Itse virkin ja sanelin: Anna Kuutar kultiasi, 150. Päivätär Tälle tytölle, ." "Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär ; Minä kullat kulmilleni, Päälleni hyvät hopeat, Tulin kotihin, Ilona ison pihoille." "Kannoin päivän, , 160. Jo päivänä kolmantena Riisuin kullat kulmiltani, Päältäni hyvät hopeat, Vein ne aittahan mäelle, Panin arkun ; Siit' on asti siellä ollut Ajan kaiken katsomatta." ", Kullat kulmille kohota, Kaulahan heleät helmet, 170. Kullan ristit rinnoillesi, Pane paita , Liitä liinan , Hame , päälle silkki-, Sukat koreat, kaunokaiset, Pääsi kääri palmikolle, Silkkinauhoilla sitaise, Sormet kullan sormuksihin, 122: 3. sileämpi; lihavampi. 124: 3. pulskeampi. 125: 2. maidonkuorella leivotuita kakkuja; maito-piirakaisia. 132: 2. kirjava. 137: 2. neitenä; neitsyenä. 140: 3. vatun, vaaraman, vadelman poimintahan. 175: 2. silkkiset.
180. kullan käärylöihin!" ", Astut aitasta sisälle , Koko heimon , Kulet kukkana , vaellat, entistäsi, Parempana ." Sen emo sanoiksi virkki, 190. Senp' on lausui lapsellensa; Ei tytär totellut tuota, Ei kuullut emon sanoja, Meni itkien pihalle, kartanolle, sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: "Miten on mieli , ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, 200. ajatus, Kuin on , Eli aalto altahassa; Mitenpä mieli, Kuten ajatus? Niinpä on poloisten mieli, Niinpä allien ajatus, alla, Vesi kaivossa syvässä." "Usein nyt minun , 210. utuisen lapsen, Mieli kulkevi , Vesakoissa , Nurmessa , Pensahassa piehtaroivi, Mieli ei parempi, ei valkeampi." ", Parempi olisi ollut Syntymättä, kasvamatta, 220. Suureksi , Näille päiville pahoille, Ilmoille ilottomille; Oisin kuollut , , Oisi en paljoa , , Pikkaraisen , Emon itkua vähäisen, Ison vieläki vähemmän, 230. Veikon ei ." Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän: "Mitä itket, rukka, Kuta, vaivainen, valitat?" ", Kaiken aikani valitan, annoit minun , Oman lapsesi lupasit, Käskit vanhalle , 240. Ikäpuolelle iloksi, Turvaksi tutisevalle, Suojaksi ; Oisit ennen käskenynnä Alle aaltojen syvien Sisareksi siikasille, Veikoksi ve'en kaloille; Parempi meressä olla, Alla aaltojen asua Sisarena siikasilla, 250. Veikkona kaloilla, varana, Turvana , Sukkahansa , 197: 4. onnellisten. 201: 3. läikkyvä. 202: 3. kaukalossa. 204: 2. jääsorsien. 213: 2. elää huonosti, vaivaisesti. 253: 2. lankeejalla.
kaatujalla." Siitä astui aittamäelle, Astui aittahan sisälle; Aukaisi parahan arkun, Kannen kirjo kimmahutti, Löysi kuusi , 260. Seitsemän , Ne on päällensä pukevi, Varrellensa valmistavi; Pani kullat kulmillensa, Hopeat , silmillensä, päänsä päälle. Ahon poikki, toisen pitkin, soita, vieri maita, 270. Vieri synkkiä saloja, Itse lauloi mennessänsä, Virkki : "Syäntäni , Päätäni kivistelevi, Eikä tuimemmasti, Kipeämmästi kivistä, Jotta kuolisinki, , Näiltä suurilta suruilta 280. mielaloilta." "Jo oisi minulla aika, Näiltä , Aikani mennä, tulla , Ei mua itke, Ei emo pane pahaksi, Ei kastu sisaren kasvot, Veikon silmät vettä vuoa, Vaikka vierisin vetehen, 290. Kaatuisin kalamerehen Alle aaltojen syvien, Päälle mustien ." Astui päivän, astui toisen, Päivänäpä kolmantena Ennätti meri etehen, vastahansa, Tuohon yllättävi, Pimeä piättelevi. Siinä itki impi illan, 300. kaiken yötä Rannalla , Laajalla lahen ; Aamulla ani Katsoi niemen päähän, Kolme oli neittä niemen päässä, Ne on merta kylpemässä, Aino neiti neljänneksi, viienneksi. Heitti paitansa pajulle, 310. Hamehensa haapaselle, Sukkansa sulalle maalle, Kenkänsä vesikivelle, Helmet , Sormukset . Kivi oli kirjava , kullan , kivellen uia, Tahtoi paaelle paeta. Sitte sinne saatuansa, 320. istumahan Kirjavaiselle kivelle, Paistavalle ; kivi vetehen, Paasi pohjahan pakeni, Neitonen kiven , Aino paaen . Siihenpä katosi, 277: 2. raukka; vaivainen. 300: 1. valitteli. 306: 2, 3. uimassa. 308: 1, 2. hoikkavarrellinen. 326: 3. kylessä
Siihen kuoli impi rukka, Sanoi kerran kuollessansa, 330. Virkki vielä : "Menin merta kylpemähän, Sainp' on uimahan selälle, Sinne mä kana katosin, Lintu kuolin ; Elköhön minun isoni Sinä Vetäkö ve'en kaloja Tältä suurelta selältä!" "Läksin rannalle , 340. Menin merta kylpemähän, Sinne mä kana katosin, Lintu kuolin surman; Elköhön minun emoni Sinä ikänä Panko vettä taikinahan Laajalta kotilahelta!" "Läksin rannalle pesohon, Menin merta kylpemähän, Sinne mä kana katosin, 350. Lintu kuolin liian surman; Elköhönp' on veikkoseni Sinä ikänä Juottako Rannalta merelliseltä!" "Läksin rannalle pesohon, Menin merta kylpemähän, Sinne mä kana katosin, Lintu kuolin liian surman; Elköhönp' on siskoseni 360. Sinä ikänä Peskö tästä silmiänsä Kotilahen laiturilta! Mikäli meren vesiä, Sikäli minun veriä; Mikäli meren kaloja, Sikäli minun lihoja; Mikä rannalla risuja, kurjan ; Mikä rannan heinäsiä, 370. Se hivusta hierottua." Se oli surma nuoren neien, . sanan saatantahan, kerrontahan Neien kuuluhun kotihin, Kaunihisen kartanohon? , kerrontahan; Ei karhu sanoa saata, 380. Lehmikarjahan katosi. Kukas sanan saatantahan, kerrontahan Neien kuuluhun kotihin, Kaunihisen kartanohon? Susi sanan saatantahan, kerrontahan; Ei susi sanoa saata, Lammaskarjahan katosi. Kukas sanan saatantahan, 390. kerrontahan Neien kuuluhun kotihin, Kaunihisen kartanohon? Repo sanan saatantahan, kerrontahan; Ei repo sanoa saata, Hanhikarjahan katosi. , kerrontahan Neien kuuluhun kotihin, 400. Kaunihisen kartanohon? Jänö sanan saatantahan, kerrontahan; Jänis vastaeli: 362: 1. rautaportaalta. 364: 1. sitä myöten; sen verran. 393: 1. kettu.
"Sana ei miehe'en katoa." Läksi , Pitkäkorva , Vääräsääri , Ristisuu Neien kuuluhun kotihin, 410. Kaunihisen kartanohon. Juoksi saunan kynnykselle; kynnykselle, Sauna täynnä neitosia, Vasta käessä vastoavat: "Saitko , paistimiksi, Isännällen iltaseksi, Emännällen , Tyttären välipaloiksi, 420. Pojan ?" Jänis saattavi sanoa, kerskaella: " lähtenynnä Kattiloihin kiehumahan, Läksin sanan saatantahan, kerrontahan: Jop' on kaunis kaatununna, riutununna, Sortunna hopeasolki, 430. valahtanunna, Mennyt merehen, Alle aavojen syvien, Sisareksi siikasille, Veikoksi ve'en kaloille." Emo tuosta itkemähän, vieremähän, Sai siitä sanelemahan, Vaivainen valittamahan: "Elkätte, emot poloiset, 440. Sinä ilmoisna ikänä tyttäriä, Lapsianne Vastoin mieltä , Niinkuin mie emo poloinen tyttöjäni, Kasvatin kanasiani!" Emo itki, kyynel vieri, Vieri vetensä Sinisistä silmistänsä 450. Poloisille poskillensa. Vieri kyynel, vieri toinen, Vieri vetrehet vetensä Poloisilta poskipäiltä rinnoillensa. Vieri kyynel, vieri toinen, Vieri vetrehet vetensä rinnoiltansa Hienoisille helmoillensa. Vieri kyynel, vieri toinen, 460. Vieri vetrehet vetensä Hienoisilta helmoiltansa . Vieri kyynel, vieri toinen, Vieri vetrehet vetensä . , Vieri vetrehet vetensä kautosilta 470. Maahan alle , Vieri maahan maan , Vetehen ve'en hyväksi. maahan tultuansa Alkoivat jokena juosta, Kasvoipa jokea kolme Itkemistänsä vesistä, Läpi päänsä lähtemistä, 416: 1. pyöräsilmä; mulkosilmä. 431: 2. vetelään. 448: 2. katkerat. 466: 2. päällysnahkoille.
Alta kulman kulkemista. Kasvoipa 480. Kolme koskea tulista, Joka kosken Kolme luotoa kohosi, Joka kultainen yleni, Kunki kunnahan kukulle Kasvoi kolme , Kunki koivun latvasehen Kolme kullaista . käköset kukkumahan, 490. Yksi kukkui: , lemmen, Toinen kukkui: sulhon, sulhon, Kolmas kukkui: , . Kuka kukkui: lemmen, lemmen, kukkui kuuta kolme Lemmettömälle tytölle, Meressä makoavalle. Kuka kukkui: sulhon, sulhon, kukkui kuusi kuuta Sulholle , 500. Ikävissä . Kuka kukkui: , , Se kukkui ikänsä kaiken emolle, Iän päivät itkevälle. Niin emo sanoiksi virkki Kuunnellessansa käkeä: "Elköhön emo poloinen Kauan kuunnelko käkeä, Kun käki kukahtelevi, 510. Niin syän sykähtelevi, Itku silmähän tulevi, poskille valuvi, , Paksummat pavun , ikä kuluvi, Vaaksan varsi vanhenevi, Koko ruumis Kuultua !" 492: 3. riemun.
Sananselitykset Joukahaisen nuori sisarAino-nimi ei esiinny yleisesti kansanrunoissa, mutta vienankarjalaisissa Hirttäytyneen neidon teksteissä Anni-tytön kertona on "aino neiti" (I1 208, I1 213, I1 234, I1 236). Myös Lönnrotilla, joskus myös "aini tyttö". Myöhemmillä kerääjillä: "ainuo neiti" (esim. I1 88a, I1 214, I1 218, I1 231, I1 237). Ks. lisää Aino-runosta ja tulkinnoista Tarkiainen 1911; Järvinen 1993; Piela 1999; Kupiainen 2004; Hämäläinen 2012; 2014. Ainon nuori veli, Väinämöisen nuori, uhmakas vastustajaYleensä nuori Joukahainen mutta myös nuori poika lappalainen (Kalevalan 3. runo).Joukahainen on avoin, rohkea nuori; röyhkeä ja turhamainen lappalainen sankari (Lönnrot 1874/1958).Sana jouka 'joukea, kookas' (Krohn 1927).Joukahainen (Joukhanen) on alun perin tarkoittanut joutsenta (Kuusi 1963: 72). Yleensä runoissa Joukamoinen, vain Vienan Karjalan runoissa Joukahainen. Kansanrunoissa Joukahainen esiintyy Kilpalaulanta-runon lisäksi Laivaretki-runossa Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa. (Turunen 1979: 75−76.) taatto : isä maammo : äiti kokoella : keräillä veijo : veli kohdin : kohti leuhauttaa : astella leppoisasti, kevyesti Väinämöinen : tietäjä, runonlaulaja, Kalevalan keskushahmo Karjalan eeppisten runojen päähenkilö, jonka epiteettejä ovat vaka vanha, tietäjä tai laulaja iänikuinen (vrt. inkeriläisissä runoissa Väinämöinen esiintyy harvoin).Väinä : leveä, syvä, tyynesti virtaava joki (Turunen 1979). Suomalais-karjalaisten kertovien runojen keskushahmoon, Väinämöiseen on liitetty useita erilaisia tulkintoja (ks. Krohn 1903−1910: 347−356). Väinämöiseen liittyviä jumalakäsityksiä: hämäläisten jumala (Mikael Agricolan jumalluettelo), suomalainen Orfeus (Porthan), loitsija, ilman, veden ja tuulen jumala, kanteleen luoja (Ganander), veden jumala (Setälä, Krohn). Väinämöinen historiallisena sankarina (Lönnrot, Gottlund, Ahlqvist, K. Krohn). Väinämöinen myyttisenä tietäjä-samaanina, laulajana ja loitsijana (Haavio). (Turunen 1979: 395−397.)Lönnrot itse piti aluksi Väinämöistä myyttisenä sankarina, mutta Uuden Kalevalan esipuheessa hän kallistui historialliseen tulkintaan ja esitti Kalevalan ja Pohjolan heimojen olleen alun perin suomalaisia heimoja. Ks. lisää Väinämöisestä: Siikala 1999; 2012. hienohelma : tyttö jolla kaunis mekko; nuoren naisen metaforaNeidon epiteettinä ja toisintonimityksenä käytetään yleensä pukuun viittaavia sanoja (tinarinta, vaskivyö); hienohelma-nimitys johtuu hameen helmakoristeesta (Saarimaa 1927; Turunen 1979). Vrt. sanan merkitys karjalan kielessä 'koreasti pukeutuva nainen, herrasneiti; huora' (KKS).Vrt. hienohelma esiintyy runoissa myös toisessa yhteydessä, Kullervo Kalevan pojan toisintonimenä: "Kullervo Kalevan poika, / Sinisukka, hieno helma, / Kengän kauto kaunokainen" (I2 914: 156−158; ks. myös I2 960, I2 962, I2 970, I2 1158). virkkoa : puhua, sanoa, kertoa nimetä : lausua, sanoa painokkaasti sitoa : solmia hivus : tukka; myös palmikkoKarjalan kielessä myös naidun naisen palmikko (KKS). sitaista : sitoa nopeasti vipla : (pitkä) viipaleKs. Lönnrotin selitys: viploista = pytköistä (Lna 38). Lönnrotin sanakirjassa pytky (pötky) määritellään pitkäksi viipaleeksi, palaksi (Lönnrot 1874/1958). kaiat sovat : ahtaat vaatteetSana kaita 'ahdas, niukka'.Sana sopa 'vaate' (Lna 38). Kaioissa sovissa kuvastaa Ainon halua asua vanhempiensa kodissa, vaikka olot ovat vaatimattomat. Tähän myös Lönnrotin oma selitys viittaa: "Tyydyn huonompaanki vanhempain kodissa" (Lna 121; ks. Jussila 2009: 91). Ks. haahen haljakka.Ks. runoissa: "kasva kaioissa sovissa, / veny verkavaattehissa" (II 47: 7−8); "kasva kaioissa somissa" (I1 208, I1 233, I1 234); "kasvoin kaioissa tiloissa, / asuin aina ahtahissa" (VII2 2185: 11−12). isä armas : mieluinen, suloinenYleensä sana 'rakas, kallis' (läheisestä ihmisestä) (KKS). Myös kunnioitusta viittaavana sanana: "Oi armas anoppiseni, / Sukuehen suuri vaimo" (I1 128: 11−12). Vrt. rahan armas, joka karhun mielittelysanoja (Turunen 1979; Jussila 2009). Ks. lisää Nirvi 1982. emo : äiti punalanka : punaisista langoista punottu pääkoriste kallotella : itkeä isolla äänellä, parkua kirjata : kirjailla, koristella kirvota : irrota, pudota koru, koristeKarjalan kielessä kauni, tytön kaunit 'koristeet, korut' (KKS). vaskilanka : kuparilanka vemmelpuu : luokiksi sopiva puu; "tuomesta luokki pandah" veli portaiden tai taloon johtavan liuskan juurella tai vieressäElias Lönnrotilla selitys silta 'uppgång till hus' (Lönnrot 1874/1958). Sanalla on ilmeisesti tarkoitettu jonkinlaista laudoista rakennettua liuskaa tai ramppia, joka johti sisälle taloon. E. A. Saarimaalla selitys silta 'porraspuu' (Saarimaa 1927). vetistäjä : itkijä sinisilkki : sininen, silkkikankainen otsanauhaVrt. loitsuissa sinisilkki esiintyy taianomaisena (verisenä) liinana (esim. VII3 441; VII4 2975). kuore : hapatetun maidon pinnalle noussut kerma VäinämöinenOsma 'ahma, karhu' (Nirvi 1982).Tarkoittaa myös pahantapaista, pahankurista, pahoin opetettua (Ganander 1787/1997); ahnetta, ovelaa ihmistä (Lönnrot 1874/1958).Aino-runon taustalla olevat vienankarjalaiset Hirttäytyneen neidon tekstit esittävät Osmoisen neidon kosijana. Kotipiirin ulkopuolella kulkeva kosija ottaa väkisin neidon korut, jonka seurauksena neito sairastuu tai kuolee.Itämerensuomalaisten kansojen häärunoissa Osma tarkoittaa yleensä sulhasta (Nirvi 1982: 62). Kosintarunoissa Osma ja Osmoinen viittaavat sekä sulhaseen että karhuun (Nirvi 1982; Tarkka 2005). orko : vesiperäinen, kuusikkoa kasvava notko; laakso VäinämöinenKaleva 'reipas, kyvykäs', myös 'vallaton, pahankurinen' (KKS). Merkitsee häärunoissa sulhasta, Osman rinnakkaisnimi (Nirvi 1982). Karjalan murteissa myös 'huonotapainen, epäluotettava ihminen, noituutta käyttävä, toista vahingoittava' (Nirvi 1982: 75).Ks. Osmoinen. kaskimaa : maa, jota käytetty kaskenaKaskeamisen jälkeen maa kasvoi pitkää ruohoa ja horsmaa ja oli sen vuoksi sopiva karjan laiduntamiseen (Turunen 1979). nuorena nureksia : valittaa, itkeä-verbin synonyymi sulaa voitaVoita on valmistettu maidosta jo yli kolmen vuosituhannen ajan. Se oli arvokasta ravintoa ja entisaikaan hyvä kauppatavara. Sitä tarjottiin säästellen esimerkiksi juhlissa ja erilaisissa pidoissa ja ainakin Varsinais-Suomessa käytettiin jo 1200-luvulla verojen maksamiseen. Voita oli erilaatuista; erityisiä olivat kesävoi (29:4) ja sula voi eli voisula. Jälkimmäistä pidettiin yhtä maukkaana kuin mettä ja hunajaa ja sen uskottiin lisäksi kaunistavan ihmistä (4:121−2). (Turunen 1979.) vuolas : runsas, kaunis, vahvaSäepari "Syö sie siellä vuosi voita, / tulet muita vuolahampi" esiintyy ainoastaan Lönnrotin tallentamassa vienankarjalaisessa Hirttäytyneen neidon toisinnossa (I1 233: 60−61; ks. Kalevalan ilmestymisen 1849 jälkeen kerätyt I1 237, I1 238, I1 239). Toisinaan muolahampi (I1 234; myöhemmin, vuoden 1848 jälkeen kerätyissä I1 229). Muolas 'soma, miellyttävä' (KKS).Kalevalassa äiti kehottaa Ainoa syömään kaunistuakseen: Syö vuosi suloa vuota: / tulet muita vuolahampi; / toinen syö sianlihoa: / tulet muita sirkeämpi; / kolmas kuorekokkareita: / tulet muita kaunihimpi. Lönnrot antaa Kalevalan selityksissä vuolas-sanan ensimmäiseksi merkitykseksi 'flytande' = 'nestemäinen tai juokseva'; mutta myös 'kaunis, upea' (flytande, fyllig, fet) ['kaunis, pyöreä, runsas'] (Lna 122).Runoissa valkea, verevä, pulska ovat myönteisiä, mustuus, pienuus, ja hoikkuus kielteisiä ominaisuuksia (Kuusi 1963: 264). Rahvaan naisihanne oli isokokoinen ja vahvarakenteinen. Hyvä vaimo vertautui hevoseen. (Kuusi 1954: 92.) sirkeä : soma, kaunisKs. sirkiä = 'wacker, rät' (Ganander 1787/1997). kuorekokkare : kermapiirakka kimmahuttaa : kolauttaa, kimmauttaa Kuutar : kuu; runolliseksi personoitu naisolentoMyös runot Kuuttaren kutoja ja Varas vie koristeet kytkeytyvät Hirttäytyneen neidon runoon (VII1 221, VII1 221a, VII1 221b, VII1 224). Ks. häärunoissa lauletaan Kuuttaren kutomista kankaista (ks. I3 1710, I3 1700). Päivätär : päivän tytär, runollisesti personoitu naisolento. Ks. Kuutar neitinäNeiti 'nuori, naimaikäinen tyttö' impi : nuori nainen; myös neitsytRunoissa neidon synonyymi "Mitä itket impi rukka, / impi rukka, neito nuori" (I2 1164: 5−6), myös loitsuissa: "Neiti kosken korvallinen, / Impi virran vierellinen" (I4 817: 1−2; ks. myös I4 836, I4 905, I4 1126; VII5 4596). vaapukka : vadelma lempi : (tässä) mieluisa, ihana luokse luonnella, refl. luontelime : lähestyin lähelle lähennellä, refl. lähentelime : lähestyin tyhjä : köyhä, varatonMyös 'sisältöä vailla oleva, merkityksetön; mitätön, joutava' (Jussila 2009). kukka : nuori neitoYleensä runokielessä nuoren naisen metafora. Häärunoissa muunnellen "Kuin olit isoin kotona, / Käit sie kukkana kujassa" (IV1 170: 72−73; ks. myös V2 665, V2 666, V2 669; XIII2 3800, XIII2 3801). Häärunoissa ja naisten lauluissa lapsuudenkoti ja nuoruus vertautuvat nykyiseen elämään anoppilassa (ks. Enäjärvi-Haavio 1935; Apo 1989; Timonen 2004b; Hämäläinen 2016). palttinakankaasta tehty aivina : kangaslajiAivinainen 'parhaista pellava- ja hamppukuiduista valmistettu'. Aivina ilmeisesti aiva(n)-sanan johdos sen alkuperäisestä merkityksestä 'aito, puhdas' (Turunen 1979). villakankainen vyöhyt : vyö; koivun tuohesta valmistettu sulkku : silkki(kangas)Tav. mon. 'silkkivaatteet' (KKS); sulkkuinen 'silkkinen'. kautokenkä : (nahka)kenkä, jossa koristeltu päälliskappale sukukunta : suku, sukulaiset hempeä : suloinen, viehättävä kuja : rinnakkain kulkevien aitojen tai vierekkäisten rakennusten välissä sijaitseva tie vaapukkainen : nuoren naisen metaforaVaapukka 'vadelma' (Jussila 2009). eho : täydellinen, viehättävä kaihoella : murehtia, surra miekkoinen : kadehdittavan onnellinen autuaallinen : onnellinen, hyväosainen lainehtiva, läikkyvä vetonen : vesi polo : poloinen, onneton polo, raukka alli : kovaonninen, onneton ihminenVesilintu, jääsorsa (Ganander 1787/1997; Kaukonen 1956: 625). Lönnrot kommentoi säettä: "Allia pidettiin kovaonnisena, kun ui jäisiä vesiä syksyllä" (Lna 121). Karjalassa suuret alliparvet liikkuivat keväällä Suomenlahden ja Laatokan rannoilta Vienanmerelle ja palasivat sama reittiä syksyllä takaisin Suomenlahdelle (Kuusi 1963: 266). utuinen : surullinen, onnetonUtu 'sumu, tihkusade'; utuine 'hämärä, pehmeä' (KKS).Lönnrot määrittelee sanakirjassaan (1874/1958) utuisen ihmisen seuraavasti: "arm, bedröfva flicka" [kurja, surullinen tyttö]; "omrogsfull, ömhjärtat moder" [huolellinen, rakastava äiti]. Myös Kalevalan säkeitä 211−214 Lönnrot kommentoi seuraavasti: "Onneton käypi pää alahana, niin siitä hänen mielensäkin arvellaan alahaisessa esineissä riippuvan, ei ylemmä kohoavan" (Lna 121).Runoissa utuisella eri merkityksiä: surullinen (VII2 2531; XIII2 5899); hämärä, savuinen: "Lämmitä utuinen kyly, / Sausuta simainen sauna" (I1 439: 58−59; ks. myös I4 1746); sumuinen, hämärä ilma (III3 2634; XIII1 999). Ks. häärunoissa "Päällä on paita palttinainen, / Se on Kuuttaren kutoma, / Sihen haljakka sininen, / Siitä ussakka utuinen" (I3 1662: 53−56; ks. utuinen vyö: I3 1677, I3 1686, I3 1701). kulo : auringon polttama t. niittämättä jäänyt heinä viehkuroida : pyöriä, kieriäViehkuroida 'pyöriskellä, kieriskellä; ryömiskellä, madella; peuhata, mellastaa' (Turunen 1979; Jussila 2009). nuhaella : nuhjustella, elää huonosti ja vaivalloisesti tervo : tervaSäe "mieli ei tervoa parempi" kuvastaa mielen synkkyyttä; mieli on yhtä musta kuin terva (Genetz 1901: 5; Niemi 1910: 17). sydänKalevalan säkeet "mieli ei tervoa parempi, / syän ei syttä valkeampi" kuvastavat Ainon surullista mieltä. Tässä sydän tunteen symbolina (Turunen 1979; Jussila 2009). sysi : hiili sukeutua : kasvaa, varttua kuusiöinen : kuuden yön ikäinen kadota : kuollaVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: hävitä, joutua kadoksiin (4:59); myös viipymistä ilmaiseva sana (23:309) (Jussila 2009). kahdeksanöinen : kahdeksan yön ikäinen pitää : tarvita neito, naimaton tyttö; nainen piennar : muokkaamaton maakaistale pellonreunassa vähänkään vara : turva, tuki sopenkulu : nurkissa oleskelija; tarpeeton, hyödytön (vanha) ihminenLönnrotilla on säkeeseen "suojaksi sopenkululle" seuraava selitys: "sopissa kulkevalle eli istuvalle, ei keskellä lattiata kykenevälle" (Lna 121). Karjalan kielessä soppi merkitsee uunin puoleista pirtin peränurkkaa, joka oli vanhojen ja vaivaisten oleskelupaikka. Kulu taas viittaa käytössä kuluneeseen, vanhuuttaan huonoon ja sillä on merkitykset 'hylky, risa, rämä; raukka, parka'. Kalevalasta tehdyissä sanakirjoissa sopenkulu määritellään seuraavasti: 'nurkissa oleskelija; tarpeeton; hyödytön (vanha) ihminen'. (Turunen 1979; Jussila 2009.) suistuja : lankeeja, kompastujaSuistua 'langeta, kaatua'.Ks. "Sukkahansa suistujalla, / karahkahan kaatujalla": viittaa henkilöön, joka vanhuuttaan lankeilee, kompastuu omiin sukkiinsa ja vähäpätöisiin risuihin (Niemi 1910). karahka : kuiva havunoksa. Ks. suistujalla vierrä : kulkea epämääräisestiSanan perusmerkitys on 'vyöryä, pyöriä'. Vrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: pudota (4:289, 330; 44:327 ym.); virrata, juosta (4:447−471 ym.); riutua voimattomaksi, kaatua kuoliaaksi (14:434; 30:452); pyöriä ympäri (21:24; 30:392); irtaantua, lähteä irti tai liikkeelle (25:531; 33:85 ym.); kulua, joutua (matkasta puhuen) (35:104 ym.); vaaleta, virttyä (36:148); ääntää (22:103, 476 ym.) (Turunen 1979). vieriellä : liikuskella, kuljeskella; kuvastaa myös epämääräistä kulkemista tuimella : pakottaa, kivistääSana gväljä (kvälja = 'plåga, tuska, vaiva, kärsimys') (Lna 122). kuvastaa Ainon surusta aiheutuvaa kipuaMyös 'ankara, raju, väkevä' (KKS).Runoissa tuima esiintyy vaivaisen ja surullisen (huolellisen) synonyymina (II 1067; VII1 686a; VII2 1727, VII2 1989, VII2 2001, VII2 2030, VII2 2043, VII2 2084). Vrt. tuima myös muissa merkityksissä: Tuurikkaisen epiteettinä: "Poika tuima Tuurikkainen, / poika veitikka verevä" (IV1 14: 1−2; ks. myös IV1 15, IV1 185, IV1 259); veitsen tai miekan terävyyttä kuvastavana adjektiivina (I1 658; VI1 464; VI1 800; VII1 209); loitsuissa ilman ja äijän pojan synonyyminä (VII3 43, VII3 44; VII4 2628). kurja, raukka, parka, onnetonVrt. Lönnrotin sananselityksissä: koito = "mal", koiperhonen sekä koi-iton l. kotiton, utan hem (Lna 122). kovaosainen, onnetonLyyrisissä runoissa poloisen ja onnettoman synonyymi: "Laulan, tuima, tuskissani, / Maan katala, kaihoissani, / Maan musta, murehissani, / Laulan, hoikka, huolissani" (VII2 2001: 6−9); ks. myös VII2 1782, VII2 1874, VII2 1900, VII2 1951, VII2 2185; IV1 60, IV1 105, IV1 671). "Ei tiiä emo tekiä, / kantaja katala" (VI1 560: 1−2; ks. myös VII2 1816, VII2 1818).Vrt. tarkoittaa myös ilkeää, häijyä ihmistä (Jussila 2009). ilma : tämä maailma, elämä erota, lähteä pois Mana : Manala, kuolleiden olinpaikkaManala on Kalevalassa kuolleiden olinpaikka, jossa Manalan väki asuu ja jonne noita suuntaa langetessaan loveen. Siellä sijaitsevat Manalan virta, Manalan maja ~ ikimaja eli vainajien asumus (19:117 ym.) ja Manalan saari (16:157). (Jussila 2009.) Nimitys manalainen 'Manalan asukas' esiintyy personoitua kuolemaa merkitsevän Tuonen rinnalla (16:192; 35:122) ja tavataan itäsuomalaisissa ja virolaisissa kansanrunoissa. Kuolleiden väkeen kuuluvat Manalatar ~ Manatar eli Tuonetar, Manalan impi eli Tuonelan neito, Manalan lapsi eli Tuonen tytti ja Manan neiti. (Turunen 1979.) aika, hetki Tuonela : kuolleiden olinpaikka, tuonpuoleinen maailmaVrt. Manala.Tuonela on Kalevalassa kuolleiden olinpaikka, Tuonelan väen asuinpaikka ja loveen lankeavan noidan käyntipaikka. Vainajat kuljetettiin perille Tuonelan joen yli; muita Tuonelan paikkoja olivat Tuonelan koti, Tuonelan salo ja Tuonelan tupa. (Jussila 2009.) Kansanuskomuksissa vainajien katsottiin elävän veden takana kylmässä pohjoisessa. Tuonela vertautuu elävien taloon, jossa asuivat Tuonen ukko, Tuonen emäntä ja Tuonen pojat ja tyttäret. Vainajalassa elettiin samaan tapaan kuin ihmisten maailmassa: kuolleet söivät, joivat, suorittivat askareita jne. Tällaisiin käsityksiin pohjautuvat monet hautaamiseen liittyvät tavat, kuten ruuan tai työkalujen asettaminen hautaan. (ks. Turunen 1979: 346, 347; Siikala 2012: 173.) mura : muta ruokoa kasvava ranta yö kaikertaa : valittaa, vaikeroida vesikivi : veden ympäröimä kiviEsiintyy runoissa ja tarinoissa loitsimispaikkana tai muuten epätavallisen, veden väen paikkana (Turunen 1979; ks. I1 574, I1 634; I2 1111; VI1 3475; VII1 221a, VII1 611, VII1 625, VII1 632). varhain, aikaisin viittaa Ainon huolen kaventamaan ulkomuotoonVitsa 'varpu'.Varpa 'varpu, ohut oksa'.Lönnrot kommentoi Kalevalan säettä: "Huolellista kuvataan hoikaksi; vitsan varvan hoikkuus siis osotta kovin suurta huolta" (Lna 121). Vitsan varpa = 'hoikkavartaloinen' (Niemi 1910); viittaa hentouteen (Saarimaa 1927). hietaranta : hiekkaranta somerikko : kuiva sora, hietikko kivi, kiven liuska; jauhinkivi kiistata : kilvoitella, koettaaKiista 'kilpailu' (Turunen 1979). asettaa, refl. asetaiksen : asettautuu paatero : kivi kilahtaa : osua johonkin kilahtaen, helähtäen epäröimättä, varmasti pallea : kylki tytön tai naisen hellittelysanaNeidon metafora runoissa (myös alli, sorsa, sotka, pyy). Myös morsiamesta. liika surma : luonnoton kuolema peso : pesu kielikerta : (suullinen) sanoma piippota : juosta hypähdellä vääntää : juosta, kulkea ripottaa : juosta nopeasti kyykistyä, refl. kyykistäikse : kyykistyy vino, kierosilmä; (tässä) jäniksestä keitin : keitetty ruoka, keitto pyöräsilmä, mulkosilmä; jäniksen epiteetti eine : aamiainen, välipala puolipäiväinen : puolenpäivän ateria, lounas pyöreäsilmäinen lie : olla-verbin potentiaali; liepä imperatiivisessa merkityksessä paholainen, piru; Hiiden toistonimiLempo on Kalevalassa ja kansanrunoissa personoitunut paha, luonnossa esiintyvä paha haltia, pahuuksien alkusynnyttäjä; nimenä Hiiden toistonimi (Jussila 2009; Siikala 2012: 277). Ks. Hiisi.Lempo-sanalla on mitä ilmeisimmin yhteys lempi-sanaan; alkuperäinen merkitys näyttäisi liittyvän palamiseen. Lempi esiintyy yleisesti vanhojen henkilönnimien osana, mm. Lemminkäinen, Lemmitty, Ihalempi, Kaukalempi. (SSA2 s.v. lempi, lempo.) neidosta, jolla rinnassa tinakoriste; nuoren naisen metafora vaskivyö lieto : (merestä) upottava, pohjatonVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: (ihmisestä, tark. Lemminkäisestä) huoleton, kevytmielinen, hauska (11:4, 61 ym.); (ilmasta) viileä, lauhkea (46:374) (Turunen 1979). Kansanrunoissa ja Kalevalassa lieto Lemminkäisen vakiintunut attribuutti.Lieto on samaa alkuperää liete-sanan kanssa; liete merkitsee useissa itämerensuomalaisissa kielissä veden kuljettamaa hienoa rantahiekkaa (NES s.v. liete). kyynelehtivä, kyynelsilmäinenkyynelvierus : kyyneleet; kyynelten lähde tuuitella : kiikutella; kasvattaa liekutella : kiikutella, tuuditellaLiekku 'kehto, kätkyt'. vetre : hereä, vuolas; (tässä) katkeraLönnrotin käännös sanalle vetre = 'bitter' [katkera, karvas] (Lna 122); ks. myös Kaukonen 1956: 628. ripeä : kaunis, uhkeaLönnrotin käännös sanalle ripeä = 'ståtlig' [kaunis] (Lna 122); ks. myös Turunen 1979; Jussila 2009. punasuu : varren yläosa punainen kautonen : kauto eli kengän päällisnahka kuohuma : kosken kuohupaikka parras : veden äyräs, reuna kukkula, mäki koivahainen : koivu lempi : viehätysvoima; maine auvo : onnellisuuden, onnen synonyymiMyös 'kunnia, maine; riemu' (Lönnrot 122). Runoissa ja itkuvirsissä 'rakas, hyvä, omainen, ystävä'. Vrt. auvo-sanalla myös eroottinen merkitys 'halu' (I4 1804; KKS) ja lemmen yhteydessä auvo rinnastuu kunnian käsitteeseen (Tarkka 2005: 203). Metsästysloitsuissa karhun auvo-sanan johdannaiset saattavat merkitä omaista (Tarkka 2005: 270). hereä : runsas, vuolas herneaari : herneensiemen kyynärä : (tässä) ajan kulumisen mittaYleensä pituusmitta: kyynärpään ja keskisormen pään välinen matka. vaaksa : pituusmitta, levitetyn kämmenen peukalon ja etu-, keski- t. pikkusormen päiden väliLönnrot kommentoi: "Aikaa runo kuvailee vaaksan ja kyynärän mitattavaksi ja arvelee sen, surullisen kaihon, jonka käki kukunnallansa vaikutti, lyhentävän sitä" (Lna 121). palttinapala : (kuolleen) lapsen kapalona käytetty kangaspala runnahtaa : lysähtää kokoonLönnrotin käännös sanalle runnahtaa = 'hastigt krossas' (Lönnrot 1874/1958); 'lysähtää, painua kokoon'; myös 'huonontua, rappeutua, pilaantua '(Jussila 2009). selkä : (merestä) avoin meri kanssa lehto : lehtimetsäKs. Kosintarunoissa lehtometsä on paikka, jossa kosinta tapahtuu "löysin neitosen lehossa, / hienohelman heinikossa" (XIII1 1324: 4−5; ks. myös XIII1 1325, XIII1 1326, XIII1 1330; V1 1020; VI1 254; VII1 208; VII2 1287, VII2 1288). Metsä kodin ulkopuolisena, vieraana paikkana oli myös vaarallinen (Tarkka 2005: 282). Ks. metsän peitto, joka tarkoittaa ihmisen joutumista toiseen tilaan muilta näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. Sanotaan, että "metsä lumoaa" tai "metsä kääntää silmät". (Holmberg 1923: 16−17.) haahen haljakka : laivan tuoma ulkomainen verkakangas; hieno kangas; takkiSana haahti 'laiva' (Lna 38; Kaukonen 1956; Turunen 1979). "Silloin on haahti haltiata, kuin on kippari kipiä" (Ganander 1787/1997).Sana haljakka 'verka, verasta tehty takki'. Ks. haljakka myös väristä: vaalea (Lönnrot 1874/1958; Jussila 2009). kannikka: (tav. leivän) reuna, kanta käkiYleensä käki ilmaisee runoissa iloa ja onnea (Relander 1894: 41). Myös lyyrisissä runoissa käen kukunta vastakohtana surun tunteelle (Timonen 2004b; Järvinen 2010: 12). luuta : vasta, vihta vastas : saunavastaSaunavasta on yleinen itäisellä murrealueella, Länsi-Suomessa saunavihta (Ruoppila 1967: 58). varvikko : varpua tai nuorta lehtipuuta kasvava paikka verevä : terveen näköinen, punakkaSana verevä ei yleensä esiinny Hirttäytyneen neidon runossa. Lönnrotin runotallenne sisältää kuitenkin säkeen "Verevälle veiolleen" (VII1 208, 4). Ks. verevä Anni-tytön kertona eräissä runotallenteissa: "Anni tytti, aino neiti, / Vienan neitonen verevä, / Vienan kavo kaunokainen" (I1 236, 1−3; myös I2 1208). rinnanristi : ristinmuotoinen rintakoristeTarkoittaa myös ristiä, jollainen kreikanuskoisilla on kaulassaan (Niemi 1910; Saarimaa 1927). kokoella : keräillä aivan hyvin, sangen kädet sulo : sulostuttaja, ilon tuoja paistava : selvästi näkyvä, hohtava ei ikipäivänä, koskaan suloton : onnetonSuloton viittaa onnettomaan. Ks. karjalan kielessä sulo 'kultainen, rakastettu' (KKS).
Kommentaarit folkloristiikka Neljäs runo Kalevalan Aino-runon mallina oleva vienalainen Hirttäytyneen neidon runo (Lönnrotin tallentamat I1 208, I1 217, I1 221, I1 222, I1 233, I1 234; ks. myös VII1 208, VII1 212, VII1 213, VII1 214, ks. VII3 3942 ja XIII1 1310) kertoo nuoresta tytöstä, joka lähtee metsään taittamaan saunavastoja. Metsässä hän kohtaa kosijan, joka pelästyttää tytön. Tyttö juoksee itkien kotiin ja kertoo perheenjäsenille menettäneensä korunsa yltään. Vain äidilleen hän paljastaa todellisen tapahtuman, tuntemattoman kosijan kohtaamisen. Äiti kehottaa tyttöä valmistautumaan kosijalle. Tyttö menee aittaan, jonne hirttäytyy. Äidin kyynelistä muodostuu jokia, puita ja kolme käkeä, jotka kukkuvat tytölle. Lönnrot on hyödyntänyt Aino-runossa myös muita samaan teemaan liittyviä runoja (esim. Vedenkantaja Anni, Varas vie koristeet, Myyty neito, Lunastettava neito, Sormus kadonnut) sekä sijoittanut moninaisia lyyrisiä aihelmia osaksi kerrontaa. Kohtaaminen on runoissa ladattu monilla uhkakuvilla. Kosija on ihmisen ja eläimen risteymä, Osmoinen, joka nousee vesiperäisestä notkelmasta tytön eteen. Tyttö on kotipiirin ulkopuolella, ja vaarantaa näin oman turvallisuutensa. Usein pelkkä vieraan kosijan näkeminen saa tytön tolaltaan. Tytön sukupuolinen ahdistelu esitetään runoissa vihjaten: tyttö näkee kosijan, riistää (toisinaan) neitsyen tunnusmerkit eli korut yltään ja juoksee itkien kotiin. Runot korostavat tapahtumien virtaa, tapahtuman traumaattisuutta sekä perheenjäsenten, erityisesti äidin, suhdetta tyttöön. Kyseessä on yhteisön kannalta merkityksellinen asia, nuoren naisen naimakelpoisuus. Lönnrotin tulkitsema Aino-runo esittelee osin esimodernin yhteisön vaatimukset, mutta lopulta Kalevalan runo käsittelee modernia ongelmaa, yksilön vapautta valita puoliso. folkloristiikka Säkeet 1−20 / Aino ja Väinämöinen Vaikka Kalevalan Aino-runo ja kansanomainen Hirttäytyneen neidon runo muistuttavat moneltakin osin toisiaan, etääntyi runo Lönnrotin tulkinnassa kansanrunoesimerkeistään. Pelkkänä Joukahaisen siskona, Anni-tyttinä tai nuorena neitona tunnettu tyttö muuttui Lönnrotin tulkitsemana Ainoksi. Idean Lönnrot sai vienalaisista toisinnoista, joissa sanottiin "annan ainoan sisareni", adjektiivista "ainoa" tuli aino, joka muutettiin erisnimeksi (Kuusi 1963: 220; Kaukonen 1987a: 181). Kalevalassa Aino tapaa metsässä Väinämöisen (Vanhassa Kalevalassa Osmoisen), kun kansanrunossa kosija on myyttinen Osmoinen tai Kalevainen (I1 222, I1 233, I1 234). Tosin äidilleen myös Uudessa Kalevalassa Aino kertoo tavanneensa Osmoisen, joka tässä rinnastuu Väinämöiseen. Runon kosintateemaa korostavat nuoren, naimattoman naisen symbolit, neidon korut, jotka Aino riistää yltään kuultuaan Väinämöisen aikeista. folkloristiikka Säkeet 22−30 / Aino kieltäytyy kosinnasta Aino kieltäytyy kosinnasta ja hylkää kansanrunojen hirttäytyneen neidon tavoin kulttuurisen naisen mallin (ks. Hämäläinen 2012: 213; Kupiainen 2004: 263). Kieltäytymisen voi katsoa kuvastavan modernin naisen tahtoa valita haluamansa aviopuoliso. Lönnrot käsitteli Aino-runossa kansanrunojen suosittua kosintateemaa korostaen onnetonta ja epämiellyttävää kosintaa juuri nuoren naisen näkökulmasta. Vrt. Kullervo- ja Lemminkäis -runot käsittelevät kosintaa miehen näkökulmasta. Kosintarunot varoittavat kosintaan ja sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvistä vaaroista. 1800-luvun rahvaan arjessa kosinta koski yksilön lisäksi koko yhteisöä. (Knuuttila & Kupiainen 2003: 156−157; Kupiainen 2004; Tarkka 2005.) folkloristiikka Säkeet 31−38 / Korujen riistäminen Kosijan ja Ainon kohtaamista metsässä ja sitä seurannutta korujen riistämistä on tulkittu monin tavoin. Moderni tulkinta runosta on, että Aino pilataan seksuaalisesti (Piela 1999: 121; Kupiainen 2004), vanhempi näkemys (usein miesten) on puolestaan katsonut, että kohtaus ilmentää nuoren tytön ylenpalttista herkkyyttä (Krohn 1908: 122; Tarkiainen 1911: 26). Korut olivat merkkinä nuoren tytön naimakelpoisuudesta ja siveellisyydestä (neitsyt) (Kuusi 1963: 343). Kotipiirin ulkopuolinen, metsässä tapahtuva kohtaaminen kantaa jo itsessään eroottisuuden merkkejä (ks. Tarkka 2005: 282−285). Siten korujen pudottamisen on katsottu vihjaavan tytön neitsyyden menetykseen. Lönnrot kommentoi korujen pudottamista seuraavasti: "Arveli muka niitä syyksi siihen, että W oli mielistynyt häneen" (Lna 121: 31−34). Hirttäytyneen neidon runossa kosija on myyttinen Osmoinen tai Kalevainen (I1 208, I1 222, I1 233, I1 234; II 47), jonka seurauksena tyttö hirttäytyy. Hirttäytyneen neidon runon on katsottu edustavan kansanrunojen pilattujen neitojen runoja (myös Sisaren turmelus, Vedenkantajaneito, Vellamon neito, Myyty neito, Oljamissa käynti, Tytärten hukuttaja, Sulhasen kylvettäjä) (Kupiainen 2004: 97−100.) folkloristiikka Säkeet 37−116 / Itkien kotiin Lönnrot kehitteli Itkien kotiin -aihelmaa sopivaksi Aino-runoon. Runoissa neito lähtee kodin ulkopuolelle (metsään, kylälle, pellolle), missä tapahtuu onnettomuus. Tyttö juoksee itkien kotiin. Kotona tiedustellaan itkun syytä. Mitä itket -kysymys saa laajenevia vastauksia Lönnrotin muistiinpanemissa runoissa: itken sotaan mennyttä veljeä (VII2 1285, VII2 1301, VII2 1302, VII2 1303), muiden pahoja sanoja ja kodittomuutta (VII2 2084; XIII1 2108), varas tai susi hyökkäsi kimppuuni (XIII1 1301, XIII1 1309, XIII1 1310), itken kodin kylmyyttä ja vierautta (VII2 1762), yksinäisyyttä (XIII1 2167, XIII1 2168). Kysymys esiintyy jo Kalevalan kolmannessa runossa, kun Aino saa tiedon Joukahaisen lupauksesta. Toisin kuin Itkien kotiin -aihelmassa, Lönnrot on lisännyt kertojan äänellä mukaan Ainon tunteita kuvaavan säeparin: "Itki suuresta surusta / Apeasta mielalasta" (UK 3: 541−542). folkloristiikka Säkeet 79−116 / Ainon kertomus äidille Aino paljastaa todellisen syyn itkuunsa: hän tapasi vastantaitossa vieraan, myyttis-eroottisen kosijan, Osmoisen, Kalevaisen. Eräässä Lönnrotin muistiinpanemassa Vedenkantajan Anni -runotekstissä mainitaan kuitenkin tytön vedenhakumatkan varsinainen tarkoitus, sulhasen etsintä: "Et ollut veen kannannassa, / Olit sulhasen etsossa" (I2 1208: 34−35) (ks. myös Krohn 1903−1910: 390). Sulhasen etsintä esitetään tässä vienalaisessa runossa raskauttavana tekona, jonka paljastavat kertauskaavan mukaisesti kaikki perheen jäsenet. Hirttäytyneen neidon runossa perhe ei kyseenalaista tyttären kertomusta vastantaittomatkasta. Erona kansanrunoon Kalevalassa äiti on ainoa, jolle Aino kertoo totuuden vastantaittomatkasta. Tämä oli Lönnrotin tulkintaa ohjaava ratkaisu, jolla syvennetään Ainon ja äidin välistä ristiriitaa. Kalevalassa Ainon ahdinko kasvaa erityisesti tyttären ja äidin suhteesta (Hämäläinen 2012: 177−178). folkloristiikka Säkeet 117−190 / Äidin neuvot Äiti neuvoo kulttuurisen mallin mukaisesti tytärtään valmistautumaan tulevaan osaansa vaimona ja emäntänä. Tämä sisältyy myös Hirttäytyneen neidon runoon, joskin lyhyempänä. Myös Itkien kotiin -aihelmassa vanhemmat lohduttavat kotiin saapuvaa poikaa tai tyttöä (Krohn 1903−1910: 379−381). Äiti kehottaa syömään ja pukeutumaan aitassa oleviin vaatteisiin ja koruihin (I1 233, I1 234). Sen sijaan äidin tarina omasta neitoajasta (UK, säkeet 137−188) ei kuulu Hirttäytyneen neidon runoon, vaan Lönnrot on Kantelettaren runoa Saaren neito (III 35) seuraten sommitellut säkeitä ja kokonaisuuksia runoista Kuuttaret kutojina (VII1 207, VII1 221, VII1 231) ja Varas vie koristeet (XIII1 1304, XIII1 1309, XIII1 1310) (ks. Kaukonen 1956: 36−37; Krohn 1903−1910: 381−382).Vrt. Emon neuvoissa äiti varoittaa tytärtä huonosta miehestä (huono = kaunis, juoppo, köyhä, myös leski) esim. VII3 4414. folkloristiikka Säkeet 197−208 / Miten on mieli miekkosien Aino aloittaa lyyristen laulujen sarjan, joka on Lönnrotin kerrontaan sovittama ratkaisu (Miten on mieli miekkosien, Usein nyt minun utuisen, Parempi minun olisi – syntymättä, Oisin kuollut kuusiöisnä, Sitä itken, impi rukka, Syäntäni tuimelevi, Jo ois minulla aika – Ei mua isoni itke) (Hämäläinen 2012: 133−134). Lyyrisissä runoissa surullisen mieli vertautuu lintuihin. Matti Kuusen mukaan Alahall’ on allin mieli (Ainon surun taustalla) kuuluu huolirunojen lintusymboliikkarunoihin (Kuusi 1963: 265−272). Aihelmaan sekoittuu Mieli kuin syksyinen yö pimeä, jossa onnettoman mieli esitellään kahdella vertauksella (VI1 554; ks. myös V2 1110). Lönnrot on lisännyt lyyriseen runoon kysymys-vastaus-sarjan, joka korostaa Ainon surullista, apeaa mielialaa. Alli esiintyy runoissa myös nuoren naisen tai morsiamen metaforana (ks. myös kana): "Mene myöen, myöty neiti, / Kanssa, kaupattu kananen! / Tässä alli annetahan, / Kanavarsi kaimatahen" (I3 1639: 22−25). Vrt. "lihava kuin alli frisk och trind" (Ganander 1787/1997). Lemmennostoloitsussa alli voi olla myös lemmen synonyymi: "Nouse, lempi, liehumahan, / Hyvä alli, astumahan!" (VII5 4692: 1−2). folkloristiikka Säkeet 209−216 / Suru ruumiissa Lönnrot on yhdistänyt kaksi lyyristä huoliaihelmaa: Maassa mieleni makaa (VII2 2017; XIII1 2038) ja Mieli tervaa tekee (VII2 2211). Surullinen mieli asettuu minän ytimiin, kehoon ja sen läheisyyteen (ks. Timonen 2004b: 320). Lönnrot kommentoi säkeitä 211−214 seuraavasti: "Onneton käypi pää alahana, niin siitä hänen mielensäkin arvellaan alahaisissa esineissä riippuvan, ei ylemmä kohoavan" (Lna 121). Lönnrotin käytössä olleessa kansanrunossa asia esitetään tihentyneesti: murheellinen mieli kiemurtelee mustana käärmeenä maassa (VII2 2017). Muutokset kansanrunomalleihin näkyvät ensimmäisen persoonamuodon minun utuisen yhdistymisellä aikaa kuvaavaan nyt-sanaan sekä paralleelisen säkeen lisäyksellä: usein utuisen lapsen. Ks. kuitenkin D. E. D. Europaeuksen tallenne VII2 2245, joka alkaa "Usein minä utunen".Vrt. miten laajalti runoissa esiintyvä musta murhe (I3 1376; IV1 105; VII2 1780, VII2 1788, VII2 1912, VII2 2012, VII2 2163, VII2 2164, VII2 2716; XIII2 4664; XV 115; sananlaskuna XV 33) valikoitui Vanhan Kalevalan jälkeen pois Aino-runosta (Hämäläinen 2014; 2012). folkloristiikka Säkeet 217−230 / Parempi syntymättä Lönnrot korosti äidin ja tyttären välistä suhdetta, jota Syntymistään surevan aihelma kuvastaa. Lönnrot on yhdistänyt tässä kaksi toisiaan lähellä olevaa lyyristä tekstiä: Parempi syntymättä ja Oisin kuollut kuusiöisnä. Parempi syntymättä on johdantona syntymistään surevan toiveelle, että olisi kuollut jo vastasyntyneenä. Näin myös kansanrunoissa, mutta erona Kalevalaan molemmat aihelmat esiintyvät myös itsenäisinä runoina. Joissakin runoissa ilmenee äidin ja vastasyntyneen fyysinen side sanoissa emon maito, sikiäminen, imettäminen (VII2 2121, VII2 2125), joka ei kuitenkaan korostu Kalevalan tekstissä. Aino vain toteaa, ettei kukaan perheenjäsenistä häntä surisi. Lönnrot kehitteli Ainon äidistä moraalisen ja pragmaattisen kasvattajan. Laajemmin runon opetus kohdistuu äidin vastuuseen tulevien kansalaisten kasvattamisessa. (Hämäläinen 2012: 234−235, 238−241.) folkloristiikka Säkeet 235−254 / Itkun syy Aino selittää äidilleen itkunsa syytä. Moittivat sanat kohdistuvat äitiin: miksi annoit oman tyttäresi vanhalle miehelle? Aino näkee mieluisampana vaihtoehtona hukuttautumisen kuin avioliiton vanhan Väinämöisen kanssa. Ainon sanoissa korostuvat kalat ja vesi lohdun tuojina ja pakona nykyisestä kärsimyksestä, näin myös kansanrunoissa (esim. VII2 1773, VII2 2099; XV 448). Lönnrotin toimitustyötä ovat ohjanneet useat samaan aiheeseen liittyvät Kantelettaren runot (Suku surmaksi rupesi, I: 71, Löyän armon aaltoloissa, II: 121, Jouvuin puulle pyörivälle, II: 223, Luulin lumpehen pitävän, II: 303), mutta itkun syyn esittely on kokonaisuudessaan Lönnrotin sommitelma (Kaukonen 1956: 37−38). kirjallisuus Säkeet 243−254 / Veteen liittyvä kuolemantoive Aino toivoo että äiti olisi ennemmin määrännyt hänet vedenalaiseen elämään kuin antaisi Väinämöiselle vaimoksi. Tämä toive voidaan tulkita kuolemantoiveeksi, mutta myös toiveeksi uudenlaisen elämän, jälleensyntymän alusta. Naisen kuolemiseen veteen assosioituu uudestisyntymään ennemmän kuin mikään muu kuolintapa. Tällainen kuolema voidaan idealisoida ehyeksi kokemukseksi ja kadotetun alkuperäisolotilan saavuttamiseksi. (Grünthal 1997: 67; Hanika ja Werckmeister 1987: 146.) Kalevalassa Aino todella myös jatkaa elämäänsä kalaksi muuttuneena Vellamon neitona. folkloristiikka Säkeet 255−266 / Kuoleman morsian Kohtaus on tulkittu Ainon valmistautumisena kuolemaan, "kuolon" morsiameksi (Krohn 1908: 124). Kyseessä on jo antiikin tragedioissa esiintynyt kuoleman morsiamen motiivi, jossa syystä tai toisesta epäonnistumiseen tuomittu avioliitto johti tavalla tai toisella neidon kuolemaan (Seaford 1987). August Annistin mukaan kohtauksessa on romanttis-kirjallisia piirteitä, kuten pukeutuminen juhla-asuun ennen kuolemaa sekä unenomainen vaellus metsän halki (Annist 1944: 64). Samanlaisia piirteitä on myös myöhemmässä suomalaisessa kirjallisuudessa, muun muassa Aleksis Kiven runosta ”Eksynyt impi” (Kanervala, 1866). Unenomainen vaellus kirjallisena topoksena esiintyy esimerkiksi Danten Jumalaisessa näytelmässä, jossa runoilija harhailee metsässä. Myös Shakespearen Ofelia harhailee tuskissaan morsiuspuvussa ennen vetistä kuolemaansa (Tarkiainen 1911: 36). Tällainen vaellus voidaan tulkita liminaalitilana, jossa henkilö on siirtymässä toisesta olemisen tilasta toiseen, lapsuudesta aikuisuuteen tai elämästä kuolemaan (Turner 2007; Karhu 2020: 195). Kuolemaan vaeltaminen morsiuspuvussa voidaan liittää myös 1800-luvun ajatteluun, jossa kuolema ja erotiikka kietoutuivat vahvasti toisiinsa (Dikstra 1986). Erotiikka näyttäytyi aina jollain tavoin kuoleman värittämänä (Romanska 2005). kirjallisuus Säkeet 255−302 / Kuoleman morsian Kohtaus on tulkittu Ainon valmistautumisena kuolemaan, "kuolon" morsiameksi (Krohn 1908: 124). Kyseessä on jo antiikin tragedioissa esiintynyt kuoleman morsiamen motiivi, jossa syystä tai toisesta epäonnistumiseen tuomittu avioliitto johti tavalla tai toisella morsiamen kuolemaan (Seaford 1987). August Annistin mukaan kohtauksessa on romanttis-kirjallisia piirteitä, kuten pukeutuminen juhla-asuun ennen kuolemaa sekä unenomainen vaellus metsän halki (Annist 1944: 64). Samanlaisia piirteitä on löydettävissä myöhemmästä suomalaisesta kirjallisuudesta, muun muassa Aleksis Kiven runosta "Eksynyt impi" (Kanervala, 1866). Unenomainen vaellus kirjallisena topoksena on liitetty Danten Jumalaiseen näytelmään, jossa runoilija harhailee metsässä. Myös Shakespearen Ofelia harhailee tuskissaan morsiuspuvussa ennen vetistä kuolemaansa (Tarkiainen 1911: 36). Kuolemaan vaeltaminen morsiuspuvussa voidaan liittää myös 1800-luvun ajatteluun, jossa kuolema ja erotiikka kietoutuivat vahvasti toisiinsa (Dikstra 1986). Erotiikka näyttäytyi aina jollain tavoin kuoleman värittämänä (Romanska 2005). folkloristiikka Säkeet 273−280 / Suru kivistää Aino-runossa korostuu kivun fyysisyys: suru kivistää Ainon päässä ja sydämessä. Yleensä surun fyysisen kivun kuvaus on osana huolirunojen laajempaa surun kuvastoa (esim. VII2 2027; XIII1 1975, XIII1 2079; XIII3 7988; XV 205). Lönnrot kuitenkin yhdisti kipuun toiveen sen loppumisesta: "Jotta koito kuolisinkin / Katkeaisinki katala", sekä korosti Kalevalan selityksissä kuolemaa hyvänä vaihtoehtona: "Olisi parempi, jos kerran kivistää niin kovasti, että henki lähtisi" (Lna 121: 11). folkloristiikka Säkeet 281−292 / Ei mua isoni itke Säkeet pohjautuvat runoihin Ei itke iso / emo minua (VII2 1773, ks. myös VII2 1771, VII2 1772, VII2 1774, VII2 1775, VII2 1776; XIII1 2108) ja Manalle menijä (VII2 2238, ks. myös VII2 2240, VII2 2242). Loppusäkeet ovat yleensä: sisareksi siikasille, / veikoksi veen kaloille, mutta Lönnrot on muuttanut ne kuvastamaan Ainon halua kuolla veteen: "Alle aaltojen syvin / Päälle mustien murien". kirjallisuus Säkeet 299–302 / Yö ja liminaalitila Yö on yksi liminaalitiloja markkeeraavista ajankohdista kirjallisuudessa (Leerssen 1998: 3–4). folkloristiikka Säkeet 303−328 / Ainon kuolema Ainon kuolema, kohtaus rannalla ja veteen astuminen, on katsottu edustavan eroottis-romanttista kuvastoa porvarillisen yleisön makua noudattaen (Apo 2002: 119; DuBois 1995: 264, 269; myös Annist 1944: 151). Sen on nähty myös yhdistävän Ainon luontoon ja tuonpuoleiseen (Piela 1999: 122−123). Feministinen tulkinta Ainon kuolemasta puolestaan korostaa, että kieltäytymällä Väinämöisen kosinnasta ja valitsemalla kuoleman, veden, Aino kasvaa seksuaalisuutensa tiedostavaksi naiseksi (Achté et al. 1987: 293−294; Kupiainen 2010). Hirttäytyneen neidon runossa tyttö hirttäytyy. Siitä, hukuttautuiko Aino vai hukkui vahingossa, on keskusteltu runsaasti (esim. Annist 1944; Kaukonen 1956; Sawin 1990; Kupiainen 2004). Lönnrot selitti Ainon kuolemaa seuraavasti: "Sekä kivi että neitoset olivat veden väen kuvittelemia, Ainon houkutuksia" (Lna 121: 315). Kirjeessään ystävälleen Frans Johan Rabbelle Lönnrot oli suorasanaisempi: "Systern drunknade dock förran Wäin:n hann få henne" (kirje 18.6.1848). Myöhemmin koululaisille varustetussa Lyhennetyssä Kalevalassa Lönnrot korosti Ainon kuolemaa tämän tahdosta ja teoista vapaana (Lönnrot 1862/2005: 381). Ainon hukuttautuminen vertautuu aikakauden kirjallisiin malleihin: romanttis-traaginen nuoren naisen hukkuminen tai hukuttautuminen on yksi 1800-luvun kirjallisuuden kuvista (Launis 2005). Yhtenevyyksiä Ainon kuolemalle löytyy enemmän kirjallisista merenneitosaduista kuin kansantarinoista, joissa naispuolinen vedenhaltia kuvataan rehevänä, suuria rintojaan selkään heittelevänä naisena (Apo 2002: 119). kirjallisuus Säkeet 305−307 / Niemen neidot Romantiikan ajan kirjallisuus oli tulvillaan kiehtovia tuonpuoleisia olentoja, jotka kutsuvat kuolevaisia luokseen (Apo 2002). Satu Apo mainitsee esimerkkeinä Goethen Keijujen kuninkaan (1782), Friedrich de la Motte Fouquén Undinen (1811) ja H. C. Andersenin Pienen merenneidon (1837). Niemen kärjessä uivat neidot assosioituvatkin moniin erilaisiin liminaaliolentoihin. Neitojen voi tulkita edustavan merenneitoja, vedenhaltijoita tai seireenejä, tai sisältävän piirteitä kaikista edellisistä. Merenneidot olivat puoliksi henki- ja puoliksi kehollisia olentoja, puoliksi eläimiä ja ihmisiä (Grünthal 1997: 67; Viholainen 2009). Vaaralliset seireenit ovat saaneet erilaisia muotoja ja rooleja kirjallisuudessa sitten Odysseian (Vial 2018). Niemen neidot voidaan tulkita myös luonnottariksi (Piela 1999: 120), joihin yhdistyi mielikuva alkuäidistä (Krogerus 1999). Julius Krohn (1908: 125) on puolestaan tulkinnut niemen neitoja hallusinaatioina tai kuvitelmina. (Ks. lisää Artikkelit: 1800-luvun merenneidot, kuolevan naisen kuvasto ja Aino-runot.) kirjallisuus Säkeet 306−307 / Kylpeminen Neitohahmot erotisoidaan Ainon vedellisessä tarinassa (Apo 2002: 119). Sekä Aino että niemen neidot kylpevät vedessä. Alastomien ja esimerkiksi luonnon vesissä peseytyvien naisten kuvaaminen oli yleistä aikakauden maalaustaiteessa. Nainen erotisoitiin esittämällä hänet alastomana (kun taas miehillä oli vaatteet päällä). Taiteilijat, kuten Lönnrotkin, olivat pääosin miehiä. Maalaustaiteessa tämä liittyi sukupuolittuneisiin dikotomioihin luonnon ja kulttuurin sekä järjen ja tunteen välillä. (Hammer-Tugendhat 2012.) Taidehistorioitsija Théophile Silvestre tulkitsi 1800-luvun lopulla, että alastomat merenneitohahmot kuvataiteessa herättivät mielikuvia pakanallisesta maailmasta (Dijkstra 1986: 260). Slaavilaisessa mytologiassa esiintyi myös rusalkoja, kauniita veden- ja metsänhengettäriä, jotka kylpevät lähteissä (Tanner 1954: 110). kirjallisuus Säe 328 / Ainon kuolema Kaunokirjallisuuden kontekstissa Ainon kuolema voidaan liittää moniin 1800-luvun diskursseihin. Nuoren naisen kuolema oli yksi 1800-luvun kirjallisuuden kuvista (Launis 2005) kuten myös yksi kuvataiteen lempiteemoista (Dijsktra 1986). Viljo Tarkiainen on maininnut myös Shakespearen Ofelian kaukaiseksi vertauskohdaksi Ainolle (Tarkiainen 1911: 36). Ofelia olikin 1800-luvulla suosittu kuvaamisen kohde esimerkiksi maalaustaiteessa (Dijsktra 1986), kaunis kummitusmainen neitsytruumis (Romanska 2005: 486). 1800-luvun kirjallisuudessa ja taiteessa kuolema sekä erotiikka kietoutuivat vahvasti toisiinsa (Dikstra 1986) ja juuri veteen kuoleva Ofelia oli tästä suosituin tyyppiesimerkki (Romanska 2005). Edgar Allan Poe oli kirjoittanut 1846, että kuollut kaunis nainen on kiistattomasti runollisin aihe maailmassa (Bronfen 1992), viitaten tällä miestaiteilijoiden näkemykseen ja oletettavasti juuri nuoren naisen kuolemaan. Satu Apo on myös maininnut Ainon kuolemalla olevan enemmän yhteyksiä kirjallisiin merenneitosatuihin kuin suulliseen perinteeseen, ja nostaa yleisemminkin esiin romantiikan ajan kiinnostuksen kiehtoviin tuonpuoleisiin olentoihin. Lönnrotin aikana tunnettuja olivat ainakin Friedrich de la Motte Fouquén Undine (1811) ja H. C. Andersenin tästä mukailema Pieni merenneito (1837). Näissä molemmissa tuonpuoleiset olennot kutsuvat kuolevaisia luokseen. (Apo 2002: 119.) kirjallisuus Säe 329−370 / Kuolleen Ainon puheenvuoro Kirjallisuudentutkija Tiina Piilola on huomioinut, että kuolleen Ainon monologi saa aikaan voimakkaan myyttisen tunnelman. Monologista ei myöskään välity suru, vaan ilo ja toivo. (Piilola 2017: 67.) Kuvaa kuolemasta vapautumisena korostaa entisestään se, että Ainon aiemmissa lyyrisissä, ja itkuisissa, monologeissa suru, kipu ja tuska ovat olleet vallitsevina tunnetiloina (Hämäläinen 2012: 168–186). Aikakauden eepoksista myös Ossianin lauluissa (1760–1765) kuolleille annettiin oma ääni heidän kommunikoidessaan tämänpuoleiseen. folkloristiikka Säkeet 331−370 / Ainon varoitukset omaisille Kuolleen Ainon varoitukset omaisille pohjautuvat pääosin Kantelettaren runoon Hukkunut veli (III 43). Runoissa kiellot liittyvät runoon Laivassa surmattu veli (VII2 1236; XIII1 571, XIII1 572, XIII1 1221; ks. myös VII1 234) tai samaan teemaan yhdistyvään Marjatiellä kadonnut (VI1 103; XIII1 738). (Vrt. kielto muissa yhteyksissä mm. I1 528; II 236; VII2 1774, VII2 2442; VII3 4416; XIII1 483.) Erona kansanrunoihin sekä Kantelettareen, jossa runoilla ei ole juonellista yhtenäisyyttä, Kalevalassa toistuu kuvaus Ainon rannalle menosta ja kuolemasta. Ainon varoituksen voi ymmärtää myös Lönnrotin kerronnallisena tehostuksena, joka kertautuu myöhemmin äidin varoituksena (säkeet 339−450). folkloristiikka Säkeet 439−446 / Äidin varoitus Äidin varoitus pohjautuu Lönnrotin lyyriseen muistiinpanoon ensimmäiseltä keruumatkalta 1828. Runossa ei kuitenkaan ole kyse varoituksesta, vaan kehtolaulusta lapselle: "Ei tiiä emo tekiä, / Eikä kantaja katala, / Mihin tuutipi tytärtä, / Kuhun lasta liekuttaapi, / Tuutiiko tuvalliselle, / Vai tuuti tuvattomalle" (VII1 560: 1−6). Äidin huoli tyttären kohtalosta (avioituminen ainoa vaihtoehto) kulkee mukana lyyrisissä lauluissa, keskustelu alkaa jo lasta tuudittaessa (Timonen 2004b: 45). Äidin varoitussanat pohjautuvat Lönnrotin Hirttäytyneen neidon muistiinpanoon (I1 208) (Krohn 1903−1910: 395). Myös Kalevalan Kullervo-runossa on varoitus vanhemmille (UK 36: 351−360). Kullervo-runon varoituksen painavuutta lisää se, että se lausutaan eepoksen suurimman auktoriteetin, Väinämöisen suulla (ks. Tarkka 2005: 154). Molempien varoitusten on katsottu kuvastavan Lönnrotin eettistä näkemystä vanhempien ja lasten suhteesta. Ne ovat myös yhdistettävissä aikakauden keskusteluun perheestä ja äidin roolista lasten kasvattajana. (Hämäläinen 2012: 224−227.) folkloristiikka Säkeet 447−488 / Äidin kyyneleet Runsaat, loputtomasti valuvat kyyneleet kuvastavat kansanrunoissa suuren surun liikettä, sen purkautumista. Erityisesti huolirunojen kyyneltulvaa voidaan ajatella myös "surun huipentumana" (Timonen 2004b: 330) tai kyyneltulvan voi nähdä menneen ja nykyisen väliseksi yhdistäväksi voimaksi (ibid.: 331−332). Ainon äidin kyyneleet edustavat (vihdoinkin) äidin aktiivisuutta; äiti ymmärtää tyttärensä surun mutta liian myöhään. Toisaalta äidin valuvat kyyneleet ovat vieneet tulkitsijoiden mielenkiintoa pois Ainon surusta. (Hämäläinen 2012: 178−179.) folkloristiikka Säkeet 489−504 / Käen kukunta Käki ilmaisee runoissa iloa ja onnea (Relander 1894: 41). Myös lyyrisissä runoissa käen kukunta esiintyy vastakohtana surun tunteelle (Järvinen 2010: 12), mutta edustaa myös menetettyjä omaisia (Timonen 2004b: 331). Aino-runossa käen kukunta kuvastaa menetystä ja henkilöhahmojen kohtaloita: yksi kukkuu lemmettömälle tytölle (Aino), toinen sulottomalle sulholle (Väinämöinen), kolmas itkevälle emolle (äiti). Lönnrot on toimittanut säkeet osin Hirttäytyneen neidon runoa mukaillen, mutta lisännyt kertoa lyyrisestä Kolme käkeä -aihelmasta VII1 248; VII3 3948, VII3 3971). Vrt. Välilehditetyssä Kalevalassa käki kukkuu vielä vienalaisten tekstien mukaisesti (I1 208, I1 233, I1 234) lapselle (Borenius ja Krohn 1895: 307; ks. Krohn 1903−1910: 395), kun Uudessa Kalevalassa käen kukunta "lemmettömälle tytölle", "sulholle sulottomalle" ja "auvottomalle emolle". folkloristiikka Painovirhe, oikea muoto: hienohelman.
Käsikirjoituksen marginaalissa: Se innehållsförteckningen.) Käsikirjoituksessa: 27. paidoissa; vaatteissa Käsikirjoituksessa: 86: 1. maidon kuorta, päällistä; kermaa; taaletta. Käsikirjoituksessa: 176. 1. nahkaiset kengät. Kaudoksi sanotaan kengän päällisnahkaa. Käsikirjoituksessa: luuta’oa Käsikirjoituksessa: sitaise Käsikirjoituksessa: Asunn Käsikirjoituksessa: Puna-langat Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Waivaa Käsikirjoituksessa: valittaoani Käsikirjoituksessa: hopea-risti Käsikirjoituksessa: Waski-langat Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: valittaoani Käsikirjoituksessa: veikko|rukka Käsikirjoituksessa: hopea-helmet Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Säkeen viimeistä sanaa muokattu käsikirjoituksessa: itkejäiällä. Käsikirjoituksessa: Sini-silkit Käsikirjoituksessa: Puna-nauhat Käsikirjoituksessa: synke’itä Käsikirjoituksessa: ani|pahoja Käsikirjoituksessa: Sini-langat Käsikirjoituksessa: Puna-langat Käsikirjoituksessa: sitaise Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Nuorrna Käsikirjoituksessa: suloa Käsikirjoituksessa: kuore-kokkaroita Käsikirjoituksessa: mä’elle Käsikirjoituksessa: kulta-vyötä Käsikirjoituksessa: sini-hamoista Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Säkeen viimeistä sanaa muokattu käsikirjoituksessa: ollessani. Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "kehreävän". Käsikirjoituksessa: luonntelimme Käsikirjoituksessa: lähentelimme Käsikirjoituksessa: hope’hiasiitasi Käsikirjoituksessa: Lapsellen Käsikirjoituksessa: anelejialle Käsikirjoituksessa: hope’hitansa Käsikirjoituksessa: kannoin|toisen Käsikirjoituksessa: kannen|alle Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: vetäise Käsikirjoituksessa: Senp’|on Käsikirjoituksessa: silkki-vyöhyt Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Waapukkaisena Käsikirjoituksessa: muinoaistasi Käsikirjoituksessa: Sanovvi Käsikirjoituksessa: Autuaallisten Käsikirjoituksessa: Kuin on hanki Käsikirjoituksessa: haarjun Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Use’in Käsikirjoituksessa: viehkurroivi Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: suke’umatta Käsikirjoituksessa: kuusi-öisnä Käsikirjoituksessa: kaheksan-öisnä Käsikirjoituksessa: palttina-paloa Käsikirjoituksessa: pienntaretta Säe 230 on kirjoitettu käsikirjoituksen marginaaliin. Käsikirjoituksessa: Weikon ei vähä’eäkänä." Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Kuin Käsikirjoituksessa: poloisen Käsikirjoituksessa: ve’en Käsikirjoituksessa: Kun on vanhalla Käsikirjoituksessa: tutisejialla Käsikirjoituksessa: kulta-vyötä Käsikirjoituksessa: sini-hametta Käsikirjoituksessa: hivuksillensa Käsikirjoituksessa: Sini-silkit Käsikirjoituksessa: Puna-langat Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Katkeaisinki Käsikirjoituksessa: Ape’ilta Säe 283 on kirjoitettu käsikirjoituksen marginaaliin. Sen edeltä runotekstistä poistettu: Aika mennäni mManalle. Käsikirjoituksessa: tTuonelahan Käsikirjoituksessa: isooni Käsikirjoituksessa: muurien Käsikirjoituksessa: perällä perällä Käsikirjoituksessa: ani|varahin Käsikirjoituksessa: tuonne Säkeet 317-318 on kirjoitettu käsikirjoituksen marginaaliin. Niiden kohdalta runotekstistä poistettu: Läksi uimahan kivelle, Painamahan paaen luoksi. Säe 323 on kirjoitettu käsikirjoituksen marginaaliin. Sen kohdalta runotekstistä poistettu: Kivi kirposi vetehen. Käsikirjoituksessa: kerralla Käsikirjoituksessa: vierressänsä Käsikirjoituksessa: lii’an Käsikirjoituksessa: ilmoissna Käsikirjoituksessa: lii’an Käsikirjoituksessa: ilmoissna Käsikirjoituksessa: ilmoissna Käsikirjoituksessa: sota-oritta Käsikirjoituksessa: ilmoissna Käsikirjoituksessa: Se|on Käsikirjoituksessa: kylki-luita Käsikirjoituksessa: Loppu kaunihin kauniin kanasen Käsikirjoituksessa: Kukas|nyt Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: jänis|juoksemahan Käsikirjoituksessa: piippomahan Käsikirjoituksessa: Kethräsilmä Käsikirjoituksessa: Kieli-kerran Käsikirjoituksessa: Tuuvitelko Käsikirjoituksessa: miehoelähän Käsikirjoituksessa: Tuuvittelin Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Ripe’ille Käsikirjoituksessa: Ripe’iltä Käsikirjoituksessa: Puna-suille Käsikirjoituksessa: sukkasille sukkasille Käsikirjoituksessa: Puna-suilta Käsikirjoituksessa: sukkasiilta Käsikirjoituksessa: Kulta-kengän Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: Kulta-kengän Käsikirjoituksessa: jalkaojensa Käsikirjoituksessa: hyvöäksi Käsikirjoituksessa: We’et Käsikirjoituksessa: joka|jokehen Käsikirjoituksessa: kuohumalleohumalle Käsikirjoituksessa: luov’on Käsikirjoituksessa: Saip Käsikirjoituksessa: auvon Käsikirjoituksessa: auvon Käsikirjoituksessa: Sep’|on Käsikirjoituksessa: Sep’|on Käsikirjoituksessa: istujvalle Käsikirjoituksessa: auvon Käsikirjoituksessa: auvon Käsikirjoituksessa: Auovottomalle Käsikirjoituksessa: We’et Käsikirjoituksessa: hernet-aarta Käsikirjoituksessa: jyveä’ä Käsikirjoituksesta yliviivattu säe tämän säkeen edeltä. Poistetusta säkeestä ei saa selvää. Käsikirjoituksessa: kevät-käkösen