Kalevalan ensimmäinen runo Elias Lönnrot Avoin Kalevala Folkloristiset kommentaarit Niina Hämäläinen Kulttuurihistorialliset kommentaarit Juhana Saarelainen Kirjallisuuskommentaarit Hanna Karhu Sananselitykset Reeta Holopainen Sananselitykset Marika Luhtala Painetun Kalevalan ja käsikirjoituksen erot Marika Luhtala XML-koodaus Maria Niku Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 9.1.2018 Helsinki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian arkistoaineistot r001 Lönnrot Elias

Runo alotteleikse vv. 1–102. Ilman impi laskeutuu mereen, jossa tuulelta ja vedeltä raskautettuna tekeytyy veden emoksi 103–176. Sotka laittaa pesänsä ja munii veden emosen polvelle 177–212. Munat vierivät pesästä, särkyvät palasiksi ja palaset muodostuvat maaksi, taivaaksi, auringoksi, kuuksi ja pilviksi 313–244. Veden emonen luopi niemiä, lahtia ja muita rantoja, syviä ja mataloita paikkoja mereen 245–280. Wäinämöinen syntyy veden emosesta ja ajelehtaa kauan aalloilla, kunnes viimein pysähtyy maarannalle 281–344.

 Ilmarinen Ilmatar Joukahainen Kaukomieli Lemminkäinen Louhi Ukko Wäinämöinen Kalevala Pohjola/Pohja

Ensimäinen Runo.

Mieleni minun tekevi, Aivoni ajattelevi Lähteäni , , , laulamahan; Sanat suussani sulavat, Puhe'et putoelevat, Kielelleni , 10. Hampahilleni hajoovat. Veli kulta, veikkoseni, Kaunis ! Lähe nyt kanssa laulamahan, Saa kera sanelemahan. Yhtehen , käytyämme; Harvoin yhtehen , toinen Näillä rajoilla, 20. mailla. Lyökämme käsi kätehen, Sormet sormien lomahan, hyviä, Parahia , Kuulla noien kultaisien, Tietä , Nuorisossa nousevassa, Kansassa : Noita saamia sanoja, 30. Vyöltä vanhan , Alta , Päästä , 5: 2. vetämään. 20: 1. huonoilla; vähä-onnisilla. 26: 1. tietää; 2. halullisten. 27: 1. nuoressa väessä. 33: 2. lyomämiekan; sapelin.
jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, . Niit' ennen lauloi Kirvesvartta vuollessansa; Niitä äitini opetti 40. , Minun lattialla Eessä polven pyöriessä, , . ei puuttunut sanoja Eikä : sanoihin sampo, Louhi luottehisin, Virsihin kuoli, 50. . Viel' on muitaki sanoja, oppimia, , Kanervoista katkomia, Risukoista , , Päästä heinän , , Paimenessa käyessäni, 60. Lasna karjan laitumilla, mättähillä, Kultaisilla , Mustan jälessä, kirjavan . Vilu mulle virttä , saatteli runoja, Virttä toista tuulet toivat, Meren aaltoset ajoivat, Linnut liitteli sanoja, 70. Puien latvat lausehia. Sovittelin ; Kerän pistin kelkkahani, Sommelon ; kelkalla kotihin, Rekosella riihen , Panin aitan päähän, . on virteni vilussa, 80. Kauan ; Veänkö virret, laulut pakkasesta, Tuon tupahan vakkaseni, Rasian , Alle , Alle kaunihin katoksen; Aukaisen sanaisen arkun, viritän, pään kerältä, 40: 1. vääntäessänsä; 2. kehrävarsi. 43: 2. huonona. 45: 1. maan onnistaja; onnen lähde. 46: 3. voimallisia sanoja. 52: 1. konstisanoja; solmusanoja. 58: 1. kylätieltä. 62: 2. äyräillä; hyppylöillä. 63, 64. Muurikki ja Kimmo ovat lehmännimiä. 64: 3. kanssa. 72: 2. isolle kerälle. 80: 2. piilossa; 3. asunut. 82: 1. otan; tempaan. 84: 2. pitkän tuolin. 88: 1. virsi-vakan.
90. solmun sommelolta? Niin laulan hyvänki virren, Kaunihinki Ruoalta , ohraiselta: Kun ei tuotane olutta, , Laulan suulta laihemmalta, Tämän iltamme iloksi, 100. Päivän kuulun kunniaksi, Vaiko huomenen huviksi, Uuen aamun . Noin kuulin saneltavaksi, Tiesin virttä tehtäväksi: meillä yöt tulevat, Yksin päivät valkeavat, Yksin syntyi Wäinämöinen, Ilmestyi , 110. . Olipa , Kave , Piti , Iän kaiken , , Tasaisilla tanterilla. , elämätänsä, Aina yksin ollessansa, 120. Impenä eläessänsä Ilman pitkillä pihoilla, Avaroilla autioilla. Jop' on , Laskeusi lainehille, Meren selvälle , Ulapallen ; Tuli suuri tuulen puuska, vihainen ilma, Meren kuohuille kohotti, 130. Lainehille . Tuuli neittä , Aalto impeä , Ympäri selän sinisen, lainehien; Tuuli tuuli , Meri paksuksi . Kantoi kohtua , Vatsan täyttä vaikeata Vuotta seitsemän , 140. , Eikä synny syntyminen, sikiö. impi veen emona, Uipi , uipi lännet, Uipi , etelät, Uipi kaikki ilman rannat, Tuskissa synnyn, Vatsan vaivoissa kovissa; Eikä synny syntyminen, 150. Luovu luomatoin sikiö. , 90: 1. selvitän. 93: 1. rualta. 98: 1. vedeltä; vesi-kullalta. 108: 2. ikuinen laulaja. 111: 2. vaimonpuoli; nainen. 113: 2. pitkää; pitkä-aikaista; 3. yksinäisyyttä. 123: 3. astui itsensä. 126: 1. ulko-selälle. 130: 2. läykäytti; liikutti äkisti. 131: 3. kiikutteli. 140: 2. yrjän; yljän; miehen. 143: 1. kulki; liikkui; 2. veden; 3. emänä; äitinä. 151: 2. ääntelee hiljaisesti.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen päiviäni, Lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonki, Iäkseni ilman alle, Tuulen tuuiteltavaksi, Aaltojen ajeltavaksi, , 160. lainehilla." "Parempi olisi ollut Ilman impenä eleä, Kun on nyt tätä nykyä Vierähellä veen emona: Vilu tääll' on ollakseni, Vaiva , Aalloissa asuakseni, Veessä vierielläkseni." "Oi , 170. ! Tule tänne tarvittaissa, Käy tänne kutsuttaessa, Päästä pintehestä, Vaimo vatsan vääntehestä, Käy pian, jou'u, Välehemmin tarvitahan!" Kului aikoa vähäisen, pikkaraisen, Tuli lintu, 180. , Etsien pesän , Asunmaata . Lenti iät, lenti lännet, Lenti luotehet, etelät. Ei löyä tuota, pahintakana, Kuhun laatisi pesänsä, Ottaisi . Liitelevi, , 190. Arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani, Aalloillen , Tuuli kaatavi tupasen, Aalto vie ." Niin silloin veen , Veen emonen, ilman impi, Nosti polvea merestä, Lapaluuta lainehesta Sotkalle pesän , 200. Asunmaaksi . Tuo sotka lintu, , , Keksi polven veen emosen selällä, Luuli , . Lentelevi, liitelevi, Päähän polven laskeuvi, Siihen laativi pesänsä, 210. Muni kultaiset , Kuusi kultaista munoa, seitsemännen. Alkoi munia, Päätä polven ; Hautoi päivän, hautoi toisen, Hautoi kohta kolmannenki, Jopa tuosta veen emonen, 163: 5. nyky-aikaa. 166: 2. liikahdellakseni. 173: 3. ahdistuksesta; pulasta. 175: 3. sievään; pian. 178: 1. mureni; meni yli. 179: 2. sorsan lajinen lintu. 187: 2. rakentaisi; tekisi: laittaisi. 189: lentelee hiljallensa ja ympärinsä katsellen. 195: 4. kaunis emä; äiti; vaimo. 201: 3. kaunis; polski. 204: 1. sinisen näköisellä.
Veen emonen, ilman impi, Tuntevi , 220. : palavan, Kaikki suonensa sulavan. polveansa, jäseniänsä, Munat vierähti vetehen, Meren ; munat muruiksi, kappaleiksi. Ei munat mutahan , 230. veen sekahan, Muuttuivat murut hyviksi, Kappalehet kaunoisiksi: alainen puoli , yläinen puoli taivahaksi, Yläpuoli paistamahan, Yläpuoli 240. Se kuuksi ; Mi munassa , Ne tähiksi taivahalle, Mi munassa , Nepä ilman pilvilöiksi. Ajat menevät, Vuoet tuota tuonnemmaksi, Uuen paistaessa, Uuen kuun kumottaessa; Aina uipi veen emonen, 250. Veen emonen, ilman impi, Noilla vesillä, lainehilla, , Takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, Kymmenentenä kesänä Nosti päätänsä merestä, Kohottavi , Alkoi luomiansa, 260. saamiansa Selvällä meren selällä, Ulapalla aukealla. kättä , Siihen niemet ; Kussa jalalla, kaivaeli; Kussa , Siihen syventi. Kylin maahan , 270. Siihen sai sileät rannat; Jaloin maahan , Siihen loi ; 220: ihonsa kuumentuvaksi, varistuvaksi. 223: 1. vavistutti äkisti. 224: 1. liikutti. 226: 3. ajoivat itsensä; menivät. 227: 1. rusentuivat; särkyivät. 230: 1. kappaleet. 234: 2. maan pohjaksi. 238: 1. auringoksi. 251: 2. tyvenillä; laimeilla. 252: 1. hienoilla. 258: 2. kuonoansa; kalloansa. 264: 3. korjaeli; rakenteli. 267: 3. vaipui alle ja kohosi jälle veden päälle.
päätyi maata vasten, Siihen laitteli lahelmat. Ui siitä maasta, selälle; Luopi luotoja merehen, Kasvatti Laivan , 280. Merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret , Luotu luotoset merehen, pistettynä, Maat ja manteret , , Veetty viivat kallioihin. Viel' ei Wäinämöinen, . Vaka vanha Wäinämöinen 290. Kulki äitinsä kohussa Kolmekymmentä , Yhen verran talviaki, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla . Arvelee, ajattelevi, Miten , kuin Pimeässä piilossansa, Asunnossa ahtahassa, Kuss' ei kuuta nähnyt, 300. Eikä havainnut. , Lausui tuolla lausehella: " yhä , Miestä ouoilta ovilta, Veräjiltä vierahilta, Näiltä pieniltä , Asunnoilta ahtahilta! matkamiestä, 310. lasta, , Otavaista oppimahan, Tähtiä !" Kun ei kuu kerittänynnä Eikä päivyt päästänynnä, Ouosteli aikojansa, elämätänsä; Liikahutti linnan portin 320. Sormella nimettömällä, Lukon luisen Vasemmalla varpahalla, Tuli kynsin kynnykseltä, Polvin porstuan ovelta. Käsin kääntyi lainehesen; Jääpi mies meren varahan, aaltojen sekahan. Virui siellä viisi vuotta, 330. Sekä viisi, jotta kuusi, Vuotta seitsemän, kaheksan, selälle viimein, Niemelle nimettömälle, Manterelle puuttomalle. 273: 2. johtui; sovistui. 283: 2. vahvistukset; pidättimet. 285: 1. kuvattu; 3. kirjavat kuvat; juovat; juonteet. 296: 1. millä lailla: kuinka. 299: 3. koskaan; milloinkaan. 304: 2. alinomaa; joka aika. 310: 2. ihmisen. 311: 2. taivaan. 312: 2. tunnustelemaan. 314: 2. katselemaan; näkemään. 325: 2. syöstyi; 3. suuta piten, myöten. 329: 1. venyi; makasi; oleskeli.
Polvin maasta , Käsivarsin , Nousi kuuta katsomahan, , Otavaista oppimahan, 340. Tähtiä tähyämähän. Se oli synty Wäinämöisen, rohkean kantajasta, . 335: 3. hyppäsi ylös. 336: 2. käänsi itsensä äkisti. 342: 1. suku: peräsuku.
Sananselitykset laulaa : esittää virttä eli vanhaa runoaVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: esittää loitsuja, loitsia (3:7 ym.) (Turunen 1979). saada : käydä, ryhtyä sanella : laulella, laususkellaVrt. sanan merkitys kilpalaulantarunossa: loitsia (3:58; 8:178 ym.) (Turunen 1979). sukuvirsi : sukuperinteenä kulkeva runo; suvusta tai heimosta kertova runoSana on Lönnrotin muodoste ja todennäköisesti syntynyt sen seurauksena, että sanat suku ja virsi on virheellisesti kirjoitettu yhdyssanaksi (Turunen 1979: 315). suoltaa : laulaa vuolaastiVrt. Lönnrotin selitys: suoltamahan = vetämään (Lna 38). lajivirsi : sukuvirsi eli suvussa perinteenä kulkenut runo Säkeissä "sukuvirttä suoltamahan / lajivirttä laulamahan" sanat suku ja laji on luultavasti syytä ymmärtää puhuttelusanoiksi, joilla sukua kehotetaan yhtymään mukaan lauluun (Turunen 1979: 163). Ks. kommentaari 5. säkeen sukuvirttä-sanan yhteydessä. keritä : ennättää, kiirehtiä kasvinkumppali : kasvuajan toveri yhtyä : kokoontua, tavataVrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: sattua tulemaan, tulla sattumalta (16:25) (Turunen 1979; Jussila 2009). kahtaalta : kahdelta eri suunnaltaLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 17−20: "harvassa kun asuttiin, niin että usein oli penikuormia lähimäiseen taloon" (Lna 121). saada : päästä, saapua, lähestyä raukka : parka, rukka poloinen : kurja, onneton Pohja : Pohjola, Louhen asuinpaikka, Kalevalassa ja kansanrunoissa yleisesti esiintyvä paikannimiVrt. pohja-sanan merkitys pohjoisena ilmansuuntana ja käsitettynä pimeän, kylmän ja kaiken pahuuden kodiksi, jonne kivut ja taudit manataan. Kalevalassa Pohjola on Väinölän eli Kalevalan vastakohta, kokonaisen heimon asuinsija, jota Louhi eli Pohjolan emäntä hallitsee. Sampo taotaan Pohjolaan ja ryöstetään sieltä; Pohjola on myös esimerkiksi paikka, jonne päivänvalot kätketään. Sekä Kalevalassa että kansanrunoissa Pohjolasta käytetään nimiä, jotka kuvaavat sen luonnetta, kuten Pimentola, Untamola, kylmä kylä, miesten syöjä sija, urosten upottaja, pahan valta. (Turunen 1979.) panna : laulaa, hyräillä mielitehtoinen : (laulajan alkusanoissa) halullinen, halukas kasuava : kasvava, vaurastuvaMurteellinen partisiippimuoto verbistä kasvaa (Turunen 1979: 108). virsi : laulu; runopukuinen kertomus, kertova runoNykysuomessa virsi-sanalla tarkoitetaan kirkollisiin yhteyksiin kuuluvaa laulua, mutta aikaisemmin se on merkinnyt yleisemmin laulua tai runoa, esimerkiksi kalevalamittaista kansanrunoa. Varhaisempi merkitys voidaan vielä nähdä vaikkapa yhdyssanassa itkuvirsi. (NES s.v. virsi.) virittää : laittaa alulle, tuoda ilmi Väinämöinen : tietäjä, runonlaulaja, Kalevalan keskushahmo Karjalan eeppisten runojen päähenkilö, jonka epiteettejä ovat vaka vanha, tietäjä tai laulaja iänikuinen (vrt. inkeriläisissä runoissa V. esiintyy harvoin).Väinä : leveä, syvä, tyynesti virtaava joki (Turunen 1979). Väinämöiseen liittyviä jumala-käsityksiä: hämäläisten jumala (Mikael Agricolan jumalluettelo), suomalainen Orfeus (Porthan), loitsija, ilman, veden ja tuulen jumala, kanteleen luoja (Ganander), veden jumala (Setälä, Krohn). Väinämöinen historiallisena sankarina (Lönnrot, Gottlund, Ahlqvist, K. Krohn). Väinämöinen myyttisenä tietäjä-samaanina, laulajana ja loitsijana (Haavio). (Turunen 1979: 395−397.)Lönnrot itse piti aluksi Väinämöistä myyttisenä sankarina, mutta Uuden Kalevalan esipuheessa hän kallistui historialliseen tulkintaan ja esitti Kalevalan ja Pohjolan heimojen olleen alun perin suomalaisia heimoja. Ks. lisää Väinämöisestä: Siikala 1999, 2012. ahjo : pajan tulisijaAlun perin ahjo oli yksinkertainen kiviladelma, jossa sijaitsi hiillos (Turunen 1979). Ilmarinen : Kalevalan pääsankareita, seppä, sammon ja taivaankannen takoja, Pohjolan neidon kosija Ilmarinen on johdos sanasta ilma ja lukeutuu vanhimpiin suomalais-ugrilaisiin nimiin (Turunen 1979). Väinämöisen tavoin kansanrunojen kulttuuriheeros, yli-inhimillisiä taitoja omaava seppä, joka on valmistanut maailmaan hyödyllisiä, myyttisiä esineitä (mm. sampo, kultaneito ja taivaankansi) (ks. Kuusi 1963; Hakamies 1999; Siikala 2012: 231). Ilmarinen on yksi myyttisistä Kalevanpojista, joista Lönnrot kirjoittaa Vanhan Kalevalan esipuheessa. Kansanrunoissa Ilmarinen esiintyy erityisesti myyttisissä runoissa. Lönnrot liitti Kalevalassa Ilmarisen useampiin, toisistaan erilaisiin runoihin (esim. häärunot), jolloin Ilmarisesta kehittyi kansanrunoja keskeisempi hahmo. (Ks. Turunen 1979.) kalpa : pistomiekka Ks. Lönnrotin selitys: kalvan = lyömämiekan, sapelin (Lna 38). Kaukomieli : Lemminkäisen toisintonimiKansanrunoissa eri henkilö, joka tavallisesti esiintyy nimellä Kaukamoinen (Kaukamoisesta lisää ks. Siikala 2012, 279−284). Vrt. Lemminkäisen muut toistonimet Ahti Saarelainen, Kauko ja veitikka verevä (Turunen 1979: 111). Joukahainen : (tässä) Ainon nuori veli, Väinämöisen nuori, uhmakas vastustaja. Yleensä nuori Joukahainen, mutta myös nuori poika lappalainen (Kalevalan 3. runo). Joukahainen : avoin, rohkea nuori; röyhkeä ja turhamainen lappalainen sankari (Lönnrot 1874/1958). Sana jouka 'joukea, kookas' (Krohn 1927). Joukahainen (Joukhanen) on alun perin tarkoittanut joutsenta (Kuusi 1963: 72). Yleensä runoissa Joukamoinen, vain Vienan Karjalan runoissa Joukahainen. Kansanrunoissa Joukahainen esiintyy Kilpalaulanta-runon lisäksi Laivaretki-runossa Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa. (Turunen 1979: 75−76.) Kalevala : Kalevalaisten asuinpaikka, Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kotiseutu Lönnrot yleisti nimen Väinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päivölän, Vuojelan, Luotolan, Jumalisten yms. yhteisnimeksi, ja enimmät eepoksen tapahtumista voitiin näin sijoittaa Kalevalaan. Kansanrunoissa Kalevala kuitenkin esiintyy vain harvoin, ja se sai paikannimenä keskeisen aseman nimenomaan Lönnrotin henkilökohtaisen käsityksen perusteella. (Turunen 1979.) kangas : kuiva metsämaa iso : isä vääntäessänsä värttinä : pitkävartinen, muodoltaan hyrrämäinen kehruuvälineLankaa valmistettiin aikoinaan kehräämällä esimerkiksi villasta, hampusta ja pellavasta. Kehrääminen oli työlästä ja ainesten valmistelu vei aikaa ja vaati taitoa. Apuna kehruussa käytettiin erilaisia välineitä, värttinää ja myöhemmin myös rukkia. Värttinäksi kutsutaan kehrävartta, hieman kynää suurempaa puikkoa, jonka ympärille lanka kehrätessä kiertyi. Kehrääminen oli aikoinaan yksi naisen tärkeimmistä askareista. Kalevalassa kuuluisin kehrääjä on Päivätär (4:142; 24:82 ym.). (Turunen 1979: 114, 115, 399.) lapsena maitoparta : pieni lapsiLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 43−44: "Pienet lapset kun tavallisesti nautitsevat piimää ja maitoa, eivät muista suutansa jälestä siivota ja sentähden heitä sanotaan piimäsuiksi, maitoparroiksi" (Lna 121). pahainen : pieni, vähäinenVrt. Lönnrotin selitys: pahaisna = huonona (Lna 38). piimäsuu : pieni lapsi pikkarainen : pieni sampo : onnen lähde, vaurauden ja hyvän symboliSammolle on esitetty lukuisia eri selityksiä, ja sitä on luonnehdittu mm. ihmemyllyksi, jauhinkiveksi, auringoksi ja jättiläiskalaksi (ks. Siikala 2012: 189; Jussila 2009; Turunen 1979). Useimmille sampotulkinnoille löytyy jonkinlainen perusta suullisista runoista. Sampoon yhdistetty ihmemylly on kansainvälisten satujen aihe. Samporunojen ihmemyllytulkintojen taustalla ovat luultavasti vaikuttaneet karjalaisten satujen ihmemyllyihin liittyvät mielikuvat. Sampoa on pidetty myös vastineena skandinaaviseen perinteeseen kuuluvalle Grotti-myllylle, jonka keskeisin ominaisuus on kaiken hyvän jauhaminen. (Siikala 2012: 189−190.) Joissakin tulkinnoissa sampo on samaistettu sammakseen, joka on vanhakantainen kosminen elementti, taivaanlakea kannattava maailmanpatsas (Siikala 2012: 186−187). Sammakseen ja sampoon yhdistetyt kulttipatsaat ovat yleisiä eri kansojen perinteessä; suomalaisessa perinteessä maailmanpatsas on tunnettu ainakin Värmlannin savolaisten keskuudessa. (Siikala 2012: 186−189; ks. Turunen 1979: 294.)Kansanrunojen, niiden selitysten sekä riittifunktioiden antamien selitysten perusteella sammon on tulkittu olevan maailman hyvän sekä kasvun ja vaurauden lähde (Anttonen 2012b; Siikala 2012: 192). Vuokkiniemeläisten runonlaulajien mielikuvien kautta sampoa lähestyneen Lotte Tarkan mukaan sampo on eeppisissä runoissa ihmisen olemassaoloon liittyvien positiivisten arvojen symboli, heterogeeninen onnen ja runsauden kokonaisuus, joka on synnyttänyt yhä uusia mielikuvia ja tulkintoja ja tullut näin osaksi jatkuvaa merkitysten generointia (Tarkka 2005: 169−175; ks. Siikala 2012: 192). Pohjolan emäntä, Pohjolan sotaisa hallitsijaLönnrot on muodostanut Kalevalan välittämän kuvan Pohjan akasta useiden kansanrunojen perusteella ja rakentanut Louhesta tietoisesti Väinämöiselle vastakohtaisen loitsijan, johon Pohjola-nimen myötä on tiivistynyt pahan merkitys (Turunen 1979: 260). Vrt. kansanrunojen vastineet Loviotar, Loviitar, Loviatar, Lovehetar, Louhietar, Laviatar, Luovatar, Lovin eukko, Lohetar, Lohjatar yms. (ks. Turunen 1979: 185−186). Louhi ei esiinny nimenä suomalais-karjalaisessa runostossa kuin yhdessä Lönnrotin tallenteessa (I2 815) vuodelta 1834 (Vakimo 1999: 61). Suullisissa runoissa Pohjan akka kuvataan vauraana ja ulkomuodoltaan kolkkona Pohjolan valtiaana. Mahtava Pohjan perillä asuva noitanainen, joka pystyy muuntautumaan myös linnuksi, kuuluu yleispohjoismaiseen perinteeseen. Erityisesti karjalaisessa mytologiassa Pohjan akka on keskeinen hahmo. Savolaisperinteessä Louhen vastine Loviatar/Loveatar on tautien synnyttäjä ja kaiken pahan aiheuttaja. Juvalaisessa perinteessä Pohjolan emäntä on kuvattu myös Väinämöisen vaimoksi. (Siikala 2012: 323−324.) luote : loitsu, taianomainen mahtisana Ks. Lönnrotin selitys: luottehia = voimallisia sanoja (Lna 38). katosi Antero Vipunen : maassa makaava jättiläinen, ammoin kuollut suuri tietäjäAntero Vipunen oli suuritietoinen, haudassa virsien ja nuottien kanssa maannut jättiläinen, jolta Väinämöinen kävi hakemassa sanoja ja tietoa (ks. Turunen 1979: 22). Kalevalan pääsankareita, naistenhurmaaja, laulaja, tietäjä ja taitava soturi Vaikka Kalevala antaa melko yhtenäisen kuvan Lemminkäisen hahmosta, on Lönnrot koonnut sen varsin erilaisista kansanrunoaineksista (mm. runot Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta ja Hiiden hirven hiihdännästä). Vrt. Lemminkäinen esiintyy kansanrunoaineistossa monien runojen päähenkilönä. (Harvilahti ja Rahimova 1999: 97.) leikki : ilonpito; kilpailu ongelma : taikasana; taianomainen, salaperäinen tietoKs. Lönnrotin selitys: ongelmoita = konstisanoja; solmusanoja (Lna 38). tie-ohi : tien vieriLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 53−58: "sanoja ja lauluja, jotka oli miettinyt elellessänsä tie-ohessa, kanervikoissa j. n. e." (Lna 121.) tempoa : irrottaa, tempaista irti riipoa : kiskoa, vetää irti vesa : uusi verso, nuori (lehti)puu vedellä : kiskoa, riipoa hieroa : hangata, irrottaa vastakkain hankaamalla raitio : kylätie, kuja ratkoa : katkoa, repiä metinen : hunajainen, hunajaa sisältävä kunnas : mäennyppylä, kukkula, mäki Muurikki : vanha suomalainen lehmännimi Kimmo : muinaissuomalainen lehmännimi kanssa virkkoa : puhua, sanoa, kertoaLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 65−70: "laulelin viluilmalla ja sateessa aikani kuluksi, toisin aijoin rannoilla aaltoin läiskiessä tahi metsässä lintuin visertäessä puiden latvoissa" (Lna 121). sade sommelo : iso kerä, käärö rekonen : reki, hevosen vetämä talviajoneuvoVrt. Lönnrotin selitys: rekosella = kauniilla reellä (Lna 38). luokse parvi : yksikerroksisen aitan ylinen; aitan yläkerta vaskinen : vaskesta eli kuparista valmistettu vakkanen : vakka, arvoesineiden kannellinen kuljetusastia kaiho : piilo; pimeäVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: kaipaus, ikävä (22:401, 420. 34:22); äkäisyys, viha (18:469) (ks. Turunen 1979). vilu : viileys, kylmyys lappaa : ottaa; kiskoa, vetää rahi : siirrettävä puinen penkkiKs. Lönnrotin selitys: rahin = pitkän tuolin (Lna 38). nenä : pää, kärki kuulu : kuuluisa, maineikas kurkihirsi: sisäkaton eli laipion kannatinhirsi; vesikaton harjahirsiKs. kurkiainen (46:256). virsilipas : (kuvaannollisesti) runovakka; muistissa olevien runojen kokoelma keritellä : purkaa kerältä suoria : oikoa, selvittääVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: valmistaa, hankkia (18:506; 19:154, 350; 25:306; 29:553); hankkiutua (22:24 yms.) (ks. Turunen 1979). kalkutella : (kuvaannollisesti) laulaaKalkutella on onomatopoeettinen eli ääntä jäljittelevä verbi, vrt. esimerkiksi kalkuttaa, kalista, kolkata (SSA1 s.v. kalkkaa). Kalkuttelu merkitsee Kalevalassa lisäksi konkreettisesti takomista (49:341) tai veistelemistä (24:50; 44:170) (Turunen 1979). rukihinen : rukiinenLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 93−94: "syrjäinen muistutus, jotta ennen lauluille rupeemista käskettäisiin ruualle" (Lna 121). tarita : tarjota, kestitä taarivesi : inkeriläis-kannakselainen olut vetonen : vesi vieretellä : äännellä; laulaaVrt. sanan alkumerkitys: kuljettaa pyöritellen. Vrt. myös sanan muut merkitykset Kalevalassa: kaataa, ängetä (35:156); (verestä) päästää valumaan (15:368). (Ks. Turunen 1979.) alkeeksi : alkajaisiksiLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 101−102: "vaiko niinki kauvan, että puoliyön yli mentyä jo on toinen päivä alkeessa" (Lna 121). Lönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 105−107: "tarkoittaa sitä, että yhtä mahdotonta, kun useamman päivän ja yön yhtäaikainen tulo, oli se seki, että Wäinämöisiä olisi useampia syntynyt" (Lna 121). ikirunoja : ikuinen, kuolematon laulaja kave : nainen, äiti, emo; haltiattaren mainesanaLönnrot kommentoi Kalevalan säettä 109: "Lappiska gav, pl. gapagak, naitu vaimo, puoliso" (Lna 121). Ks. luonnotar.Sana kave on tarkoittanut alun perin luotua olentoa, luontokappaletta, naista. Kave rinnastuu kansanrunoissa ja uskomuksissa naispuoliseen olentoon, eläimeen ja mytologiseen hahmoon. (Krogerus 1999: 133−134; Ganander 1787/1997.) kantaja : äiti, synnyttäjäSana on Kalevalassa saanut yleisyytensä myötä myös hyvittelysanan merkityksen (Turunen 1979). Ilmatar : naispuolinen ilmanhaltiaEsiintyy Luomisrunossa Väinämöisen äitinä (1:110−344) ja Tulen synnyssä luonnottarena, luonnon tyttärenä (47:141−312) (ks. Turunen 1979). Kalevalassa tuulesta ja vedestä raskaaksi tullut Ilmatar synnyttää Väinämöisen. emo : äiti neito, tyttö, nainen ilman haltiaolento, IlmatarLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 111−112: "Oli Ukon jälestä ehkä ensimäinen henki-olento" (Lna 121). Kalevalassa tuulesta ja vedestä raskaaksi tullut Ilmatar synnyttää Väinämöisen. luonnon haltiatar; ilman immen toistosanaVrt. sana merkitsemässä Tapiottaria, metsän naispuolisia haltioita (32:82); vrt. myös raudan synnyn kuvaus (91:1−266), jossa kolme luonnotarta esiintyy maidon lypsäjinä.Luonnottaret esiintyvät yleensä kollektiivisena naispuolisena ryhmänä. Itämerensuomalaisessa mytologiassa ja kansanrunoissa naishahmot liittyvät luonnonilmiöihin tai ilmansuuntiin (Päivätär, Kuutar, Pohjolan emäntä). Luonnotar, kave kuvataan alkuaikoja kuvaavissa myyteissä alkuäitinä, synnyttäjänä (Ganander 1789/1984: Mythologia Fennica). (Siikala 2012: 288−289; ks. myös Krogerus 1999.) ylpeä, kopea, kunniastaan arkaVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: kaunis (4:175, 9:279 yms.); herkkäaistinen, tarkka (26:5; 39:341) (ks. Turunen 1979). viikkoinen : pitkä, pitkäaikainen pyhyys : siveys, puhtaus impeys : neitona oleminen ilman pitkät pihat : ilman haltiaolentojen asuinpaikka oudostua : hämmästyä, hämmästellä astua, refl. astuiksen : astuu itsekseen selkä : (merestä) avoin meri aukea : avara idästäLönnrot kommentoi Kalevalan säettä 128: "Kun päiväkin aina syntyi idästä, niin sieltä tavallisesti arvellaan voivan muutaki hyvää alkunsa saada" (Lna 121). laikahuttaa : läikäyttää, liikuttaa äkisti tuuditella : keinutella ajella : kuljettaa mukanaan lakkipää : (laineista) vaahtopäinen kohtuinen : raskaana oleva panna : tehdä joksiksin kova : kiinteä, joustamaton, peräänantamaton sataa Sana yrö 'mies' (Turunen 1979).Ikeä 'ikää'.Lönnrot kommentoi Kalevalan säettä 140: "Uros-ikä tämän jälkeen tekisi 77 7/9 vuotta" (Lna 121). luopua : erota, lähteä pois luomaton : synnytettävä, syntymätön vierrä : liikkua uidenSanan perusmerkitys on 'vyöryä, pyöriä'. Vrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: pudota (4:289, 330; 44:327 ym.); virrata, juosta (4:447−471 ym.); riutua voimattomaksi, kaatua kuoliaaksi (14:434; 30:452); pyöriä ympäri (21:24; 30:392); irtaantua, lähteä irti tai liikkeelle (25:531; 33:85 ym.); kulua, joutua (matkasta puhuen) (35:104 ym.); vaaleta, virttyä (36:148); ääntää (22:103, 476 ym.). (Turunen 1979.) Ks. vieriminen merkitsemässä epämääräistä kulkemista (4: 269−270). idät luoteetVrt. aunuksenkarjalan sana luvveh 'länsi'. Kalevalassa luode-sanasta on runojen epätäsmällisen ilmaisun takia yleensä vaikea sanoa, esiintyykö sana suomen vai karjalan kielen merkityksessä. (Turunen 1979: 189−190.) tulinen : tulenpalava, kivulias itkeä hyrytellä : itkeä hiljaaKs. Lönnrotin selitys: ääntelee hiljaisesti (Lna 38). Vrt. sanan toinen merkitys Kalevalassa: ajella hitaasti (6:11) (Jussila 2009). Sana väljä 'avara, avoin' (Turunen 1979).Lönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 159−160: "Kaikki vielä oli yhtenä merenä, maata ei missään" (Lna 121). lakea : aava värjätellä : värjötellä, väristä vilusta muinaissuomalaisten säänjumalaLönnrot kommentoi Kalevalan säettä 169: "Muita jumalia, kun Ukko, vielä ei ollutkaan" (Lna 121).Ukko asuu ylhäällä ja hallitsee pilviä, ja siltä anotaan sadetta sekä pyydetään apua erilaisissa tilanteissa. Kalevalassa Ukon määreenä on "ylijumala". (Turunen 1979: 357.) säänjumala Ukon mainesanoja väleen : nopeasti, joutuisastiKs. Lönnrotin selitys: välehen = sievään; pian (Lna 38). pirahdella : mennä joutuisastiVrt. Lönnrotin selitys: pirahteli = mureni; meni yli (Lna 38). vesilintu, myyttinen lintu Lönnrot kommentoi Kalevalan säettä 179: "Toisinnoissa: kotka, haapana, telkkä, sorsa jne." (Lna 121). Sotkan munista syntyvät luomisrunossa kosmoksen tärkeimmät elementit. "Maailman synty" -runon pesän sijaa etsivällä myyttisellä ilman linnulla on erilaisia variantteja: Karjalassa esitetyissä lauluissa se on yleensä sotka, Uhtualla ja Ilomantsissa sitä vastaa kokko ja Vuonnisissa hanhi (Siikala 2012: 150). Linnut ja erityisesti vesilinnut ovat keskeinen aihe monien uralilaisia kieliä puhuvien kansojen mytologioissa. Kevättä enteilevät vesilinnut kytkeytyvät uralilaisissa mytologioissa elämää ylläpitäviin voimiin, ja myyttinen lintu sielujen hautojana tai kuljettajana on osa mytologioiden ajatusmalleja. "Maailman synty" -myytin sotkan vastineet sukukansoilla viittaavat niin ikään sukeltaviin vesilintuihin, kuten sorsaan ja koskeloon. (Siikala 2012: 174−175.) suoraan lentävä, soreaLönnrot kommentoi sanaa suora 'selvä, ilmeinen' ["tydlig"]. Selityksen jatkona on myös suoralentoinen kysymysmerkillä varustettuna. Lönnrot on sittemmin yliviivannut sanan suoralentoinen ja lisännyt marginaaliin kommentin: "luulisi välistä merkitsevän yhtä kun sorea (prydlig)". (Lna 123.) sija : paikka, kohta lentää lekutella : lentää räpytellen, siipiään säännöllisesti läimäytellen arvella : etsiä, arvioida laadella : lentää hiljalleen ja ympäriinsä katsellenSanamuoto on tilapäisluonteinen deskriptiivi-ilmaus, joka on äännemukailun motivoima; liidellä-sanan toistosana (Turunen 1979; Jussila 2009). emonen : kaunis emä, äiti, vaimo armas : mieluinen, suloinenYleensä sanalla merkitys 'rakas, kallis (läheisestä ihmisestä)' (KKS). Myös kunnioitusta viittaavana sanana: "Oi armas anoppiseni, / Sukuehen suuri vaimo" (I1 128). Vrt. rahan armas, joka karhun mielittelysanoja (Turunen 1979; Jussila 2009), ks. lisää Nirvi 1982. kaunis, sieväKs. Lönnrotin selitys: kaunis; pulski (Lna 38). Vrt. suora-sanan selitys säkeessä 179 sekä Lönnrotin selitys sanalle. sinerväinen : sinisen näköinen, sinertävä turve : mätäsLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 205−206: "Tarkoittaa sitä, että luonnon taju vetäisi sotkaa mättäälle munimaan" (Lna 121). rautamuna : muna, josta ei kehity poikasia tulistua : kuumentua hipiä : iho Ks. Lönnrotin selitys säkeeseen 220: ihonsa kuumentuvaksi, varistuvaksi (Lna 38). Vrt. myös Lönnrotin selitys: hipiä = ruumis (Lna 122). hiiltyvä : korventuva, polttava vavahuttaa : täräyttää, vavahduttaaKs. Lönnrotin selitys: vavahutti = vavisutti äkisti (Lna 38). järkyttää : liikuttaa ajaa, refl. ajaikse : ajautuuKs. Lönnrotin selitys: ajaikse = ajoivat itsensä; menivät (Lna 38). karskahtaa : särkyä; rusentua katkiella : katketa siepale : kappale, sirpale alainen : alhaalla, alapuolella oleva maaemä : maankamara, maaperä yläinen : korkealla, ylhäällä oleva ruskeainen : munankeltuainen päivönen : aurinkoJohdos sanasta päivä, jolla voidaan tarkoittaa mm. aurinkoa (1:247, 2:87 ym.). Muita samaa tarkoittavia johdoksia ovat päivyinen (29:293) ja päivyt (1:303 ym.). (Turunen 1979: 269−270.)Ks. päivä. valkeainen : munanvalkuainen kumottaa : kuumottaa, loistaa kirjavainen : kirjavaLönnrot kommentoi Kalevalan säettä 241: "sorsan munat kirjavakuorisia, pilkullisia" (Lna 121). mustukainen : musta läiskä käännähdyttää : liikauttaa, muuttaa eri asentoon eteenpäin päivä : aurinkoVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: vuorokauden valoisa aika (2:54 ym.); vuorokausi (1:215 ym.) (Turunen 1979). vieno : tyyniVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: hento, heikko (17:369, 371; 20:77 ym.); hieno, pehmeä (21:81) (Turunen 1979). utuinen : sumuinenVrt. Lönnrotin selitys: utuisilla = hienoilla (Lna 38). Vrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: hienoinen (3:325; 15:345, 347 ym.); (ihmisestä) surullinen, onneton (4:209, 23:599 ym.); auterinen, vieno (18:314; 37:168) (Turunen 1979). runsasvetinenLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 253−254: "muuta en nähnyt kuin meren ja taivaan" (Lna 121). kokka : ylöspäin ulkoneva osa, erityisesti pääKs. Lönnrotin selitys: kokkoansa = kuonoansa; kalloansa (Lna 38). saavutella : yrittää saada aikaan missä pohjata : ylettyä pohjaan, astua pohjaan kalahauta : vedessä oleva syvänne, jossa kalat mielellään oleskelevat muutoin kuplistaa, refl. kuplistihe : aiheutti ilmakuplia syöveri : syvänne vedessä käännellä, refl. kääntelihe : kääntyi lohiapaja : lohenpyyntipaikka kauemmaksi seisatella, refl. seisattelihe : pysähtyi salakari : vedenalainen kari, kivikkoinen kohoama meressä, järvessä tai joessa laskemasija : paikka, jossa laiva ajautuu karilleLönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 279−280: "johon laivat tarttuvat ja merimiehet hukkuvat" (Lna 121). siivota : kunnostaa, järjestää ilman pieli : taivasta kannatteleva pylväs, taivaanpatsasKs. Lönnrotin selitys: pielet = vahvistukset; pidättimet (Lna 38). Ks. myös Lönnrotin kommentti Kalevalan säkeeseen 283: "luultiin maan äärimmäisissä osissa pielet eli pilarit olevan, jotka kannattivat taivasta" (Lna 121). sanoa : luoda loitsien, tehdä sanan voimalla jotakinVrt. sanan muut merkitykset Kalevalassa: (yleismerkitys) lausua jotakin (1:301, 2:137 yms.); ääntää (22:104); päästää irti (46:542) (ks. Turunen 1979.) Verbi kirjata 'tehdä koristekuvioita' (Turunen 1979).Sana kirja 'pintakuvio, koriste'. Sanan alkumerkitys on 'piirto, merkki'. Kuvio saatiin aikaan piirtämällä, veistämällä tai ompelemalla, tai sitten se oli luonnon synnyttämä. (Turunen 1979: 123.) Lönnrot kommentoi säkeitä 285−286: "kirjavia kiviä ja juovaisia kallioita jo oli" (Lna 121). milloinkaan, koskaan Verbi kerittää 'päästää' (Turunen 1979).Sana päivyt 'aurinko'. Sana on johdos sanasta päivä, jolla voidaan tarkoittaa mm. aurinkoa (1:247; 2:87 ym.). Muita aurinkoa tarkoittavia johdoksia ovat päivyinen (29:293) ja päivönen (1:237). (Turunen 1979: 269−270.)Lönnrot kommentoi Kalevalan säkeitä 303−304: "kuulla, auringolla j.n.e. arveltiin haltiansa olevan" (Lna 121). seitsemän tähden muodostama tähtikuvio pohjoisella taivaanpallon puoliskolla ulos, esiin inehmo : ihminen Sana taivo tarkoittaa taivasta.Lönnrot kommentoi säkeitä 311−314: "sanoi heitä itseänsä nähdä tahtovansa, jotta paremmin saisi heidät apuun" (Lna 121). ihata : ihaillaVrt. Lönnrotin selitys: tunnustella (Lna 38). tähytä : katsella, katsoa tarkkaan tuskastua : ikävystyä, kyllästyä luikahuttaa : luiskauttaa, kääntää äkkiä mies, miehinen mies seisottua : pysähtyä käännältää, refl. käännältihe : kääntyi äkkiä syntyperä, sukuperäKs. Lönnrotin selitys: suku; peräsuku (Lna 38). runoja : runonlaulaja pitkän aikaa, kauanSana viikko merkitsee Kalevalassa pitkää aikaa tai seitsemän päivän jaksoa (Turunen 1979; Jussila 2009). Karjalassa sillä on merkitys 'pitkä aika', ja sitä käytetään kielessä usein adverbin kaltaisesti: viikko ~ viikon 'kauan, pitkän ajan; pitkään aikaan' (KKS). sijaista : olla, viipyäVrt. Elias Lönnrotin oma selitys: siaisnut 'asunut' (Lna 38). Olut esiintyy eri yhteyksissä niin Kalevalassa kuin kansanrunoissa. Kalevalassa se tavataan 15 runossa. Oluen valmistaminen opittiin jo kantasuomalaisena aikana, ja se oli tuolloin arvostettu juoma; tähän viittaa se, että olut mainitaan Kalevalassa kaikkiaan 93 säkeessä. Oluen valmistamisen kuvauksessa on aineksia sekä Suomen että Vienan Karjalan runoista. Oluen keittäjiksi mainitaan Pohjolan häissä Osmotar oluen seppä (20:226 ym.), Kalevatar kaunis neiti (20:321 ym.) ja Kapo kaljojen tekijä (20:252 ym.). (Turunen 1979.) piika : nuori tyttö, neito; neitsytPiika-sanalla on ollut aikaisemmin merkitys 'nuori tyttö, neito; neitsyt' mm. vanhassa raamatunkielessä, kansanrunoissa ja virossa (piiga). Myöhemmin sanan pejoratiivinen eli halveksiva, väheksyvä merkitys 'palvelijatar' on kuitenkin yleistynyt. (Turunen 1979.) siivoella : järjestellä, kunnostaa ponnistaa, refl. ponnistihe : ponnistautui
Kommentaarit Kommentaarit folkloristiikka Johdantokommentaari Kalevalan ensimmäisen runon laatimista ovat ohjanneet lukuisat, hajanaiset tallenteet laulamisesta, (kattaa Kalevalan säkeet 1−102) sekä erityisesti Vienan Karjalan pitkät, Sampo-jakson nimellä kulkevat runot (mm. I1 79, I1 95, I1 97, I1 107). Erityisesti sampoon liittyvät runot ovat olleet Lönnrotin malleina maailman luomista ja Väinämöisen syntymää käsittelevissä kokonaisuuksissa. Myös Kantele-vihkon sekä Kantelettaren runot ovat toimineet Kalevalan ensimmäisen runon esimerkkeinä. Eepos alkaa laulajan sanoilla, joita on laulettu laajalti eri runoalueilla ja Lönnrotin tuntemissa muissa eepoksissa, kuten Odysseiassa ja Nibelungein laulussa (ks. Kaukonen 1956: 456). Tyypillistä aihelmalle on toisten houkuttelu laululle ja laulun alkuperän kuvaus, laulamisen syiden ja oman laulutaidon selitykset. Vaikka laulajan sanoja on laulettu itsenäisinä lyyrisinä lauluina, yhdistyy se usein eeppisiin runoihin. (Krogerus 1989: 136; Krohn 1931.) Elias Lönnrot liittää ensimmäiseen runoon erilaisia laulajan alkusanoihin liittyviä aihelmia, jossa 1) ryhdytään laululle, 2) pyydetään veli veikkosta mukaan, 3) kerrotaan, keneltä laulut on opittu, 4) kerrotaan, miten paljon niitä on jäljellä ja niiden alkuperä, 5) keritään laulut kerälle, 6) kuvataan laulamisen syyt. Tämän jälkeen Kalevalan kertoja siirtyy varsinaiseen kosmogonian luomiseen, josta tämä ”kuulin saneltavaksi, / Tiesin virttä tehtäväksi” (UK1: 103−104). Väinö Kaukosen mukaan Lönnrot on laatinut Kalevalan ensimmäiseen runoon fyysisen ja todellisen maailman rinnalle metafyysisen maailman, joka jatkuu läpi Kalevalan tarinan (Kaukonen 1956: 458−459). Kalevalan ensimmäisessä runossa on myös kristillisiä piirteitä, kuten liikkuminen veden päällä ja sanan voimalla luominen, kuten Kaarle Krohn (1932: 38) huomauttaa. Maailman synty linnunmunasta on universaali luomiskertomus, jota Lönnrot eri näkemyksiä yhdistellen hyödynsi Kalevalan ensimmäisessä runossa. Pohjoisesta etelään lauletaan erinimisten vesilintujen pesivän Väinämöisen polvelle. Polven liikahtaessa munat vierivät veteen ja muodostavat maailman elementit, maan ja taivaan, kuun ja tähdet. (Ks. Kuusi 1956: 47−55.) Anna-Leena Siikalan (2012: 152) mukaan ”meri ja siinä kelluva ihmisen tai eläimen hahmoinen alkusankari on laajalti tunnettu myyttinen topos”, samoin kuin kosmoksen eri osien syntyminen alkumunasta. Kalevalassa maailman luomisen aloittaa Ilmatar, joka laskeutuu alkumereen ja muuttuu runossa veden ”veen” emoksi. Vanhassa Kalevalassa luomisen hoitaa Väinämöinen (ks. Artikkeli Maailmansynty Kalevalassa). Myös kertomuksen järjestys poikkeaa. Vanhassa Kalevalassa laulajan alkusanojen jälkeen siirrytään kuvaamaan Väinämöisen syntymää ”Yksin synty Väinämöinen, / Ilmautu ikirunoja” (VK1: 77−78). josta runo jatkuu maailman luomiseen. Lönnrot vaihtoi siis maailman luojaksi Väinämöisen sijaan ”Veen emosen”, mikä häntä suuresti myös epäilytti, sillä kansanrunoissa ja Kalevalan varhaisissa versioissa asia oli toisin (Krohn 1903–1910: 226; kirje F. Collanille 25.5.1848). Kaarle Krohnin mukaan Lönnrot sai vahvistusta ajatukselleen muutamasta runosta, jossa yhdistyy vesi tai veen emonen ja Väinämöinen toisiinsa (Krohn 1903–1910: 227; mm. I1 262; II 697). kulttuurihistoria Proosaparafraasi Kuten kaikkiin muihinkin Kalevalan runoihin, Lönnrot on sijoittanut ensimmäisen runon alkuun proosaparafraasin sen sisällöstä. Referaattien keskeisin tarkoitus oli yksinkertaisesti helpottaa lukijaa seuraamaan kertomuksen tapahtumia. Kuitenkin niiden käytön myötä voidaan Kalevalan kokonaisuus myös ymmärtää proosan ja runouden yhdistelmäksi. (Apo 2002: 110.) kulttuurihistoria Säkeet 1−10 / Kertoja aloittaa eepoksen Ensimmäinen runo jakautuu kahteen osaan. Se alkaa noin 100 säkeen mittaisella laulajan tervehdyksellä ja vasta sen jälkeen seuraa varsinainen kertova eepos. Kirjallisten eeposten aloitus laulajan alkusanoilla oli yleistä jo antiikin Kreikassa, esimerkiksi Hesiodoksen teokset ja homeeriset eepokset alkavat samankaltaisella tervehdyksellä (Kaukonen 1956: 456). Käyttämällä kertojaa Lönnrot halusi representoida kuvitteellista eeppisen runon laulajaa, joka pystyy kokoamaan muinaisen aikakauden koko runoperinnön yhteen (Kaukonen 1956: 453). Toisaalta ensimmäisen persoonan käyttö kertojana ja sen kautta rakennettu yksilöllisyyden kokoemus oli ollut tyypillistä romaanikirjallisuudelle jo 1700-luvulta alkaen (Snow 1976: 176). Lönnrot suhtautui romaaneihin vaihtelevasti oletetun sisällön ja tarkoituksen suhteen: ne olivat joko turhaa, jopa vaarallista, ajanvietettä tai sitten aikakauden parasta ja kauneinta sivistävää kirjallisuutta (Hämäläinen 2012: 201). Kalevalassa kertojan käyttäminen ei kenties suoraan viitannut romaanikonventioon, mutta teki eepoksen kerronnasta lukijoille tutumman. folkloristiikka Säkeet 1−10 / Mieleni minun tekevi Laulajan aloitussanat, joiden laatimisessa Väinö Kaukosen (1956: 11) tutkimuksen mukaan Lönnrot on hyödyntänyt omia muistiinpanojaan Nurmeksesta (VII4 1724) ja Vienasta (I3 1276) sekä erään talonpojan runoa Kajaanin seudulta (XII1 330). Ks. myös I3 1275, I3 1278, I3 1299; XII1 321, XII1 322, XII1 324. folkloristiikka Säkeet 11−36 / Kehotus laulamaan Kehotus laululle kohdistetaan kasvinkumppanille, veljelle. Väinö Kaukosen (1956: 11) mukaan Lönnrot seuraa tässä kokonaisuudessa hyvinkin erilaisia ja eri alueilta tallennettuja muistiinpanoja (I1 362; I3 1299, I3 1301; I4 1716; VII2 2084; XII1 330, XII1 337; ks. myös VII2 1509, VII2 1510). Toisaalta esimerkiksi runotallenne I4 1716 ei ole varsinainen laulajan sanat, vaan karjanhoitoon liittyvä runo, jossa puoskari vertaa itseään laulajaan: ”Kun me laululle lähemme, / Töillen virtten työntelemme, / Sanotahan salvajaksi” (I4 1716: 1−3). Lönnrotin laulajan sanat -tallenne Uhtualta (I1 204) kuvaa hieman toisin sanoin samaa asiaa. Lähimpiä vastineita Kalevalan laulajan sanoille löytyy Pohjois-Pohjanmaan aineistosta (mm. XII1 330, XII1 337, XII1 334). Vanhassa Kalevalassa vielä vedetään virsiä, mutta Uudessa Kalevalassa ne viritetään vyöltä Väinämöisen. J. Fr. Cajanin runomuistiinpanot vuodelta 1836 sisältävät vetämisen sijaan virsien virittämisen (I1 683a); I3 1301; vrt. I3 1275; XII1 337a)). Lönnrot on sitonut loppuun myös eepoksen viittaukset eepoksen sankariin eli laulut tulevat tai palautuvat heihin, Väinämöiseen, Joukahaiseen, Kaukomieleen (Lemminkäiseen) ja Joukahaiseen (ks. Kaukonen 1956: 457). Näin Kalevalan johdantosäkeet sidotaan tiiviisti eepoksen kokonaistarinaan. (Ibid.) Nämä säkeet 31−36 ovat Lönnrotin sovittamia ja laulajan sanoista irrallisia (ks. Kaukonen 1939: 137−138). kulttuurihistoria Säkeet 11−20 / Kutsu osallistua lauluun Eepoksen kertoja ei nimeä tai esittele itseään, mutta kutsuu harvoin tavattua lapsuuden ajan toveria veljellisesti mukaan lauluun. Kutsun voi käsittää myös Kalevalan yleisön kollektiivisena puhutteluna. Vaikka laulajan tervehdys on Lönnrotin sommittelema, ei kertojaa ja Lönnrotia voida samaistaa. Pikemminkin kertoja on teoksessa esiintyvä nimetön henkilö. Hän on äänessä erityisesti 1. runossa ja viimeisen runon lopetuksessa (Kaukonen 1956: 506). Kertojan anonyymius tarkoittaa, että häntä ei yksilöidä keneksikään tunnetuksi henkilöksi. Näin kertojan nimettömyys myötäilee tapaa, jolla Kalevalan lähteet on koottu useilta runonlaulajilta, ja siten tukee myös käsitystä kansanrunoudesta kollektiivisen kansanluonteen ilmauksena. kulttuurihistoria Säkeet 21−50 / Viittauksia tulevaan sisältöön Myös suullisen runon laulajilta oli kerätty erilaisia "Laulajan sanoja", mutta toisin kuin Kalevalassa ne kuitenkin esiintyivät ilman tällaisia viittauksia tulossa olevaan kertomuksen sisältöön (Kaukonen 1956: 457). Laulajan sanoista ks. Tarkka 2005: 101−128. folkloristiikka Säkeet 37−50 / Niit’ ennen isoni laulo Laulaja kertoo, keneltä on laulunsa oppinut, äidiltä ja isältä (ks. mm. I3 1275, I3 1276, I3 1300; XII1 337, XII1 337a)). Isän epiteettinä on muissakin runoyhteyksissä tavattava ”kirvesvartta vuollessansa” (ks. kirvesvartta kirjoavi, UK4: 40). Sampoon viittaaminen tulee Lönnrotin Arhippa Perttuselta tallentamasta laulajan sanoista (I3 1278; ks. myös I1 683, I1 683a); XII2 8003). On kiinnostavaa, että sampoon viittaaminen ei ollut vielä mukana Vanhan Kalevalan laulajan sanoissa, vaikka Lönnrot tallensi Perttusen runon vuonna 1834 sekä 1833 Kajaanista Kosken synty -runon (XII2 8003), jonka loppuosassa mainitaan sanainen arkku ja sampo (samppu). folkloristiikka Säkeet 51−64 / Viel on muitaki sanoja Laulaja korostaa omaa oppiaan. Lönnrotin mallina tässä on Juhana Kainulaiselta vuonna 1828 tallennettu laulajan sanat, joka sisältää säkeet tie puolista tempomain, kanarvoista katkomani, risukoista riipomani, vesoista vetelemäni, 20 paimenessa käyessäni mustan Muurikin jälessä, Kion kirjavan peräs⌈s⌉ä. (VII2 1657: 16−22.) Myös Kantelettaren runo Omat on virret oppimani (Kntr. II 280) kuvaa saman asian. Ks. laulajan sanat, joissa ko. säkeet hieman varioiden: I3 1278, I3 1291; VII2 1487; XII1 337, XII1 337a); myös XIII1 1565a)). folkloristiikka Säkeet 65−70 / Vilu mulle virttä virkkoi Säkeiden johdatuksena on H. A. Reinholmin Inkeristä 1847 tallentama runo Tuuli virttä toi (IV1 729), jossa laulaja kertoo oppineensa laulut tuulelta, usein myös vilulta ja pakkaselta (ks. myös VII2 1487). Runo yhdistyy vuoden 1848 jälkeen tallennetussa aineistossa joissakin tapauksissa aihelmaan Omat on virret oppimani (ks. VI1 503; XIII1 1801). folkloristiikka Säkeet 71−78 / Ne minä kerälle käärin Virsien kerälle kääriminen, niin kutsuttu laulujen virsikerä, on tavallisesti laulajan lopetussanoja (ks. II 2; IV1 302; V2 235; VI1 516, VI1 544, VI1 551; VII2 1513, VII2 1514, VII2 1515, VII2 1517, VII2 1519; XII1 340, XII1 341; vrt. I3 1299; IV1 732; VII2 1520, VII2 1523), mutta toimii toisinaan laulujen aloituksena, kerän avaamisena (esim. I3 1300; I4 204). Kalevalassa laulajan sanat jatkuu vielä muilla aihelmilla. Virsikerään yhdistyy niin Kalevalassa kuin runoissakin lauluja täynnä oleva runoreki, johon laulaja runojaan varastoi ja jossa niitä kuljettaa (ks. IV1 676; V2 223, V2 235, V2 236; VI1 518, VI1 551; VII2 1514, VII2 1517, VII2 1703. (Haavio 1957; Krogerus 1989: 137.) folkloristiikka Säkeet 79−90 / Viikon on virteni vilussa Viluisat virret jatkaa vilusta ja pakkasesta opittujen laulujen teemalla. Kalevalan laulaja pohtii, vetääkö virret vilusta ja laulut pakkasesta (vrt. laulujen vieminen viluihin, VII2 1517, VII2 1523). Mallina tässä on toiminut Lönnrotin tallentama laulun alkamista kuvaava runo Kuin me laululle lähemmä (VII2 1509). Väinö Kaukosen (1956: 12) mukaan Lönnrot on lisäksi yhdistänyt kokonaisuuteen myös irrallisia säkeitä Martiska Karjalaisen Karhunpeijaiset-runosta (I4 1252). Säekokonaisuus päättyy virsilippaan aukaisemiseen. Säepari ”aukaisen sanaisen arkun, / virsilippahan viritän” toistuu laulajan alkusanoissa ja on Martti Haavion mukaan laulajan metafora muistivarastolle (Haavio 1957: 355; ks. vuoteen 1848 tallennetussa aineistossa: I1 683a); I3 1275, I3 1278, I3 1300, I3 1301, I3 1473; VII2 1482, VII2 1487, VII2 1490, VII2 1520; XV 214; ks. myös VI1 3993; VII2 1488, VII2 1489; XII1 334). folkloristiikka Säkeet 91−102 / Niin laulan hyvänki virren Kalevalan laulaja päättää laulunsa seuraten runoissa esiintyvää aihetta: kun ei palkita (oluella, viinalla), laulaja lopettaa laulamisen (ks. I3 1275; VI1 516, VI1 551, VI1 554; VII2 1513, VII2 1515, VII2 1519, VII2 1520, VII2 1521, VII2 1523, VII2 1543; ks. myös VII2 1832; XIII1 1595, XIII1 1596). Ks. myös rahatta laulaminen (esim. V2 62, V2 63; VI1 551; VII2 1517; XIII1 1614, XIII1 1618, XIII1 1620; ks. myös XIII1 1577, XIII1 1581). Joskus laulaja lopettaa panemalla laulut jonnekin säilöön, kuten aitan parvelle (XII1 340), mutta Kalevalassa laulaja laittaa suuta laihemmalle. kulttuurihistoria Säkeet 91−102 / Kertoja vetäytyy Laulajan tervehdyksen jälkeen kertoja aloittaa eeppisen runon ja vetäytyy vähittäin taka-alalle. Näin kertojan käyttäminen muodostaa kehyskertomuksen varsinaiselle eeppiselle kerronnalle, joka alkaa laulajan tervehdyksen jälkeen ja päättyy viimeiseen runoon, jossa kertoja jälleen puhuttelee lukijaa suoraan. Kuitenkin hänen äänensä voi paikoitellen kuulla myös muissa runoissa. (Kaukonen 1956: 457; Apo 2002: 109−110.) Vastaavaa tyylikeinoa käyttivät sekä runolaulajat että aikakauden esikuvalliset eepokset kuten Niebelungin laulu ja Hesiodoksen Jumalten synty (Kaukonen 1956: 457–458). folkloristiikka Säkeet 103−110 / Yksin meillä yöt tulevi – Yksin syntyi Wäinämöinen Säkeet ”Noin kuulin saneltavaksi, / Tiesin virttä tehtäväksi” (I2 1105) sekä seuraavat kaksi säettä ovat Martiska Karjalaisen Lönnrotille esittämästä Kultaneito-runosta (I1 538). Tässä runossa tapahtuu sepän syntymä (I1 538: 3), mutta vielä tarkempi vastaavuus löytyy Lönnrotin tallentamasta Maailmansynty-runosta Uhtualta (I1 107: 2). Loput säkeet 107−110 ovat Lönnrotin sovittamia (Kaukonen 1956: 13; ks. Kaukonen 1939: 142). kulttuurihistoria Säkeet 103−110 / Varsinainen eepos alkaa Kalevalan kertomus alkaa kuvauksella kosmoksen synnystä ja eepoksen keskushenkilön Väinämöisen alkuperästä. Vastaavasti se päättyy viimeisessä runossa Väinämöisen poistumiseen luodusta maailmasta tarkemmin määrittelemättömään tuonpuoleiseen. Näin Kalevalan tapahtumat kytkeytyvät vahvasti Väinämöisen henkilöhahmoon, hänen aikansa eepoksen maailmassa on myös kertomuksen aikajänne. folkloristiikka Säkeet 111−150 / Olipa impi ilman tyttö Kalevalan kertoja esittelee Ilman immen, tämän raskaaksi tulemisen ja tuskissaan olemisen. Toisin kuin Vanhassa Kalevalassa Lönnrot on laatinut Väinämöisen syntymän tapahtuvan Ilman immen, Ilmattaren raskaudesta. Kokonaisuus on pääosin Lönnrotin omaa sommitelmaa. Joissakin kansanrunoissa Ilmatar esiintyy maailman luojana (I1 79a; vrt. I1 1: Hanhut lintu, ilman lintu). Yleensä maailman munii sorsa tai sotka (ks. I1 9, I1 11, I1 21, I1 30, I1 30b), I1 63, I1 76, I1 76a); II 2; VII1 14, VII1 15, VII1 23, VII1 49, VII1 53, VII1 55, VII1 57, VII1 58), Kokko (I1 105, I1 106, I1 107, I1 111; VII1 53, VII1 60), Mehiläinen (Meheläinen) (I1 64), hanhi, hanhoinen (I1 75, I1 79, I1 79a), I1 95, I1 97; VII1 54, VII1 61), hiiden lintu (VII1 56), sinisiiro (IV1 112) ja Etelä-Karjalassa ja Inkerissä yleisesti pääskyläinen (mm. IV1 190, IV1 198, IV1 405; V1 520, V1 521, V1 522; V2 1173; XIII1 694, XIII1 698, XIII1 711, XIII1 713, XIII1 716; ks. myös XIII1 697). kulttuurihistoria Säkeet 117−122 / Kosmogonian alku Lönnrotilla oli hyvin täsmällinen käsitys esihistoriallisten suomalaisten kosmogoniasta. Sen pääpiirteiden, eli kosmoksen vähittäisen järjestymisen muodottomasta alkukaaoksesta, hän uskoi olevan hyvin samankaltainen kaikilla kansoilla. Kalevalassa esiintyy ensin ilma, sitten vesi, jonka jälkeen syntyy taivas valoineen sekä maa, lopulta luonto ja viimeisenä ihminen ja hänen kulttuurinen kehityksensä. Lönnrot myös tunnisti Kalevalan myyttisen luomiskertomuksen yhtäläisyydet Mooseksen 1. kirjan kanssa. (Kaukonen 1987a: 160–161) kulttuurihistoria Säkeet 123−130 / Kosmos alkaa muotoutua Kosmoksen vanhin elementti ilma, muotoutuu vedeksi. Lönnrot katsoi, että esihistorialliset suomalaiset eivät ymmärtäneet luonnon henkiä tai haltioita erillisiksi persoonallisuuksiksi. Esimerkiksi veden emoa ei hänen mukaansa pidä käsittää vedessä asuvaksi jumalaksi, vaan veden ylläpitäjäksi, voimaksi ja alkuperäksi (Kaukonen 1956: 459). folkloristiikka Säkeet 151−168 / Huolisäkeet Ilman impi valittelee tuskaansa lyyristen runojen huolisäkeillä. Alun säkeiden ajatus ”Voi poloinen päiviäni, – – Jo olen joutunut johonki” esiintyy lyyrisissä ja kertovissa runoissa pahoittelun, itkun ja surullisen kuvauksen johdantona (vrt. esim. I1 9, I1 12, I1 79; I2 960, I2 993; I3 1300, I3 1396, I3 1420; V2 514; VI1 661; XIII1 2176; ks. myös UK33: 7−9). Parempi olisi ollut -valitus seuraa syntymistään surevan runon ajatusta (ks. esim. I3 1403; V2 552; VI1 678; VII2 2141; XIII1 2271), mutta Lönnrotin muutoksilla. Syntymistään surevan runoissa esitetään toive omasta syntymättömyydestä. Runo yhdistyy usein toiseen samanlaiseen Oisin kuollut kolmiöisnä”. Kalevalan ensimmäisessä runossa Ilman impi valittelee pitkää aikaansa kylmässä meressä. Parempi olisi ollut elää Iman impenä. folkloristiikka Säkeet 169−176 / Oi Ukko ylijumala Ilman impi turvautuu vienalaisten synnytysloitsujen tavoin Ukko ylijumalan voimaan (esim. I4 948, I4 960, I4 963). Usein synnytystuskien helpotusta pyydetään Neitsyt Marialta (esim. VI2 4633, VI2 4637, VI2 4638, VI2 4645, VI2 4647, VI2 4657, VI2 4659, VI2 4660; VII4 3056; XII2 6231; XIII3 9478). Säkeet ”Päästä piika pintehestä, / Vaimo vatsan vääntehestä” on melko vakiintunut synnytysloitsujen ilmaisu (ks. VI2 4659, VI2 4660; VII4 Loitsut 1869, VII4 Loitsut 3056; XII2 6231; XIII3 9478; vrt. XIII3 8188). kulttuurihistoria Säkeet 169−170 / Ukko ylijumala Lönnrot katsoi ensimmäisillä "alkuluoduilla" ihmisillä olleen käsitys yhdestä luojajumalasta, mutta hän arveli aikojen saatossa tämän uskon unohtuneen ja eriytyneen monijumalaiseksi. Esihistorialliset suomalaiset eivät kuitenkaan Lönnrotin mukaan uskoneet yhteen Jumalaan tai olleet kristillisen Jumalan ilmoituksen piirissä. Silti hän arveli ylijumalaksi nostetulle Ukolle annettujen piirteiden kertovan yhden luojajumaluuden kaipuusta. (Kaukonen 1956: 458.) folkloristiikka Säkeet 177−194 / Tuli sotka suora lintu Sotka etsii pesän sijaa myös Vienan alueen Maailmansynty-runoissa (ks. I1 9, I1 11, I1 21, I1 30, I1 30b, I1 63, I1 76, I1 76a; II 2). folkloristiikka Säkeet 195−212 / Niin silloin veen emonen Erityisesti vienalaisissa runoissa polven nostaa sotkan pesäksi Väinämöinen (ks. I1 9, I1 11, I1 21, I1 30, I1 30b), I1 63, I1 68, I1 75, I1 95, I1 97, I1 105, I1 106, I1 107, I1 111, I1 130; II 2). Tavallisesti runoissa edetään nopeasti etsinnästä Väinämöisen polven löytymiseen. Lönnrot on laatinut Kalevalaan kuvailevan johdanto-osion ennen kuin pesä vihdoin löytyy hyödyntäen erilaisia runoja ja säkeitä (ks. Kaukonen 1956: 14). kulttuurihistoria Säkeet 207−212 / Sotka munii seitsemän munaa Vanhassa Kalevalassa alkumeressä viruu Väinämöinen ja pesä tehdään hänen polvensa päälle. Lönnrot vaihtoi Väinämöisen tilalle veden emoksi muuttuvan Ilmattaren, koska ei ollut tyytyväinen ensimmäisen laitoksen ristiriitaiseen kronologiaan, josta häntä myös kritisoitiin. Toisaalta Lönnrot tuli vakuuttuneeksi, että Väinämöinen oli luomismyytin myöhempi lisä ja että alkuperäisemmässä versiossa hänen paikallaan oli ollut jokin luonnon haltia. (Kaukonen 1987a: 156, 158−159.) folkloristiikka Säkeet 213−244 / Maailman luominen Kalevalassa sotka munii ilman immen, veen emosen polvella, kun kansanrunoissa kyseessä on Väinämöisen polvi. Tässä säekokonaisuudessa erityisesti Raja- ja Pohjois-Karjalan ja Vienan Karjalan tallenteet ovat olleet Lönnrotin malleina (ks. VII1 14, VII1 15, VII1 23, VII1 49, VII1 53, VII1 54, VII1 56, VII1 57, VII1 58, VII1 60, VII1 61; I1 1, I1 9, I1 11, I1 21, I1 30, I1 64, I1 75, I1 79, I1 79a), I1 95, I1 97, I1 105, I1 106, I1 107, I1 111, I1 130). kulttuurihistoria Säkeet 229−244 / Kosmos syntyy munien rikkoutuessa Lönnrot tiesi, että myös intialaisten ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteessä oli kerrottu myyttiä kosmoksen syntymisestä munasta tai linnun kautta. Hän ehdottikin Mehiläisen vuoden 1389 joulukuun numerossa, että tätä yhteyttä tulisi tarkastella lähemmin. (Kaukonen 1987a: 157−158.) folkloristiikka Säkeet 245−254 / Veen emosen ajelehtiminen Kuvaus Veen emosen ajelehtimisesta on Lönnrotin laatima. Väinö Kaukonen viittaa joihinkin Maailmansynty-runon tallenteisiin (Kaukonen 1956: 15; I1 20, I1 47, I1 109). Runoissa kuvataan muun muassa Väinämöisen meressä ajelehtimista tai matkaa Pohjolan häihin. folkloristiikka Säkeet 255−288 / Luominen jatkuu Luomistyön kuvaus noudattaa vienalaisten Maailmansynty-tallenteiden ajatusta luomisesta, mutta yleensä runoissa keskeistä on taivaan, maan, kuun ja tähtien luominen sekä Väinämöinen tekijänä. Lönnrot on Kalevalassa laajentanut kuvausta, toki runotallenteita osin seuraten (ks. I1 9, I1 11, I1 21, I1 40, I1 63c), I1 80). Luomisen päätteeksi Veen emonen katsastaa luomisen tulokset. kirjallisuus Säkeet 287−294 / Väinämöinen kirjallisena henkilöhahmona Suullisen perinteen lisäksi Väinämöistä voi lähestyä myös kirjallisena hahmona. Väinämöinen oli esiintynytkin kirjallisuudessa jo ennen Kalevalaa. K. A. Gottlund oli kirjoittanut Väinämöisestä ”Väinämöisens harpa”- runon 1818 (Teriö 1951: 60). Jaakko Juteinin runot ”Lähtö-Laulu, elli Hyvästi-Jättö Wäinämöiselle” sekä ”Huilun Humina, elli Takaisin Tulo Wäinämöisen Hyvästi Jätöstä” ilmestyivät puolestaan 1819 ja 1820 (Haavio 1927: 24). Tärkein kirjallinen referenssi on kuitenkin suomalaissyntyisen Gustaf Anton Brakelin Tukholmassa ilmestynyt kolminäytöksinen näytelmä Wäinämöinen: lyriskt försök i tre akter (1829). Teos voidaan liittää osaksi gööttiläistä kirjallisuutta, ajankohdan ruotsalaista kirjallista suuntausta, jossa oltiin kiinnostuneita, pääosin skandinaavisesta, muinaisuudesta. Julius Krohnin mukaan Lönnrot olisi mielellään nimennyt Alku-Kalevalan, eli Runokokous Väinämöisestä -kokoelmansa/esityönsä (1833) pelkäksi Väinämöiseksi, jollei olisi pelännyt sekaannusta Brakelin näytelmän kanssa (Krohn 1897: 303). Samoin kuin Kalevalassa, myös Brakelin näytelmässä Väinämöinen jättää kanteleen perinnöksi tuleville sukupolville (Haavio 1927: 40; Laitinen 1996: 71). folkloristiikka Säkeet 289−328 / Väinämöinen Runo kuvaa Väinämöisen kulkua Veen emosen kohdussa. Väiinämöinen pyytää apua kuulta ja Otavalta, mutta kun sitä ei kuulu, Väinämöinen rimpuilee itsensä ulos vatsasta suoraan mereen. Kuvaus noudattaa Vanhan Kalevalan säkeitä ja pohjautuu osin Lönnrotin tallentamaan Martiska Karjalaisen pororunoon (I2 1123), synnytysloitsuun (VII4 3031) sekä Christfried Gananderin Väinämöisen syntymää kuvaavaan runotallenteeseen (XII1 1) (Kaukonen 1956: 16). folkloristiikka Säkeet 329−344 / Väinämöisen syntyminen Väinämöisen syntymä päättää Kalevalan ensimmäisen runon. Väinö Kaukosen (1956: 16) mukaan Lönnrot on sommitellut kokonaisuuden seuraten hajanaisia tallenteita, muun muassa D. E. D. Europaeuksen Luomisrunon tallennetta Raja- ja Pohjois-Karjalasta (VII1 27) ja niin ikään Europaeuksen pellon kasvuun liittyvää loitsua (I4 1754). Kokonaisuus on myös paljolti Lönnrotin oma kuvaus asiasta. kulttuurihistoria Säkeet 335−340 / Väinämöinen astuu maalle Ensimmäinen runo päättyy, kun Ilmattaresta syntynyt Väinämöinen astuu vedestä karulle maalle ja nostaa katseensa kohti taivasta ja tähtiä. Tämä kuva yhdistää veden, maan sekä niiden ylle kohoavan taivaan; se kertoo että kosmogonian ensimmäinen vaihe on saatu päätökseen. Ihminen asetetaan näiden elementtien väliin. Merestä maalle astuva ja polviltaan seisomaan nouseva Väinämöinen, joka kohottaa katseensa taivaan ilmiöihin, ilmentää ihmisen halua kehittyä ja oppia luodun kosmoksen salaisuudet.
Käsikirjoituksessa otsikon alla: (Se medföljande lapp.) Käsikirjoituksessa: 3. s. o. lähteä. Käsikirjoituksessa: 4. s. o. saada. Käsikirjoituksessa: 13. lähde. Käsikirjoituksessa: 15. yhdyttyämme. Käsikirjoituksessa: 25. noiden; noitten. Käsikirjoituksessa: 28. kasvavassa. Käsikirjoituksessa: 41. lassa; lapsena. Käsikirjoituksessa: 48. katosi. Käsikirjoituksessa: 50. leikkihin; iloihin; kisoihin. Käsikirjoituksessa: 59. käydessäni. Käsikirjoituksessa: 64: 4. sanoi Käsikirjoituksessa: 65. sade. Käsikirjoituksessa: 70. puiden; puitten. Käsikirjoituksessa: 75. vedin. Käsikirjoituksessa: 76: 1 kauniilla reellä; 3. työh; tykö. Käsikirjoituksessa: 81. vedänkö. Käsikirjoituksessa: 118. oudostui; oudoksui. Käsikirjoituksessa: 134. lakki-päiden, -päitten. Käsikirjoituksessa: 183. lensi. Käsikirjoituksessa: 185. löydäh. Käsikirjoituksessa: 229: 4. joudah; hyljätäh. Käsikirjoituksessa: 242. tähdiksi; tähdeiksi; tähtilöiksi. Käsikirjoituksessa: 244. pilviksi. Käsikirjoituksessa: 245. edelle; edellensä. Käsikirjoituksessa: 246. vuodet. Käsikirjoituksessa: 247. uuden. Käsikirjoituksessa: 259. luodah. Käsikirjoituksessa: 260. saatellah; laitellah. Käsikirjoituksessa 266. kalahaudat, -kuopat. Käsikirjoituksessa: 268: syvät paikat; syvärit. Käsikirjoituksessa: 269. käänteli itsensä. Käsikirjoituksessa: 274. lahdelmat; lahti-, laksipaikat. Käsikirjoituksessa: 275. ulommaksi. Käsikirjoituksessa: 286. vedetty. Käsikirjoituksessa: 303: 2. joudutah; selvitäh. Käsikirjoituksessa: 305. oudoilta. Käsikirjoituksessa: 316. päivä; aurinko. Käsikirjoituksessa: 321. lukun. Käsikirjoituksessa: yhymmae Käsikirjoituksessa: toisihimmae Käsikirjoituksessa: Laula’oaksemmae Käsikirjoituksessa: pannaksemmae Käsikirjoituksessa: Wanhaeni Käsikirjoituksessa sanan edellä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: We’in Käsikirjoituksessa sanan edellä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: astuiksenn Käsikirjoituksessa: alemmah Käsikirjoituksessa: Lake’illa Käsikirjoituksessa: yli-jumala Käsikirjoituksessa sanan "Lenteä" kohdalla: Lentääheä Käsikirjoituksessa: sija’a sioa Käsikirjoituksessa: tilaaoa Käsikirjoituksessa: Paikkaaoa Käsikirjoituksessa: olo-sijansa Käsikirjoituksessa: asunsijani Käsikirjoituksessa: asunsijani Käsikirjoituksessa: sijaksi Käsikirjoituksessa: Liiteleiksen Käsikirjoituksessa: laateleiksen Käsikirjoituksessa: heinä-mättähäksi Käsikirjoituksessa: Tuorreheksi Käsikirjoituksessa: munansa Käsikirjoituksessa: Rauta-munan Käsikirjoituksessa: hautoah Käsikirjoituksessa: lämmitelläh Käsikirjoituksessa: Luuli|polvensa Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa: aaltohon Käsikirjoituksessa: ajaiksen Käsikirjoituksessa: Katkkieli Käsikirjoituksessa: jouah Käsikirjoituksessa: Munaisen Käsikirjoituksessa: Munaisen Käsikirjoituksessa: ruskieaista Käsikirjoituksessa: valkieaista Käsikirjoituksessa: Eessänsä|vesi Käsikirjoituksessa: kokkoansa Käsikirjoituksessa: luoah Käsikirjoituksessa: saautellah Käsikirjoituksessa: pohjaasi Käsikirjoituksessa: Kala-hauat Käsikirjoituksessa: kuplistihen Käsikirjoituksessa: kääntelihen Käsikirjoituksessa: kääntelihen Käsikirjoituksessa: lohi-apajat Käsikirjoituksessa: Pä’in Käsikirjoituksessa: ulomma Käsikirjoituksessa: Seisattelihe Käsikirjoituksessa: sala-karia Käsikirjoituksessa: laskema-sijaksi Käsikirjoituksessa: siunattuna siivottuna Käsikirjoituksessa: synny Käsikirjoituksessa: Ilma’uh Käsikirjoituksessa: iki-runoja Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "keseä". Käsikirjoituksessa: lainehehilla Käsikirjoituksessa: ollah Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "eleä". Sanaa muokattu käsikirjoituksessa useita kertoja ja päädytty muotoon "päiveä". Käsikirjoituksessa säkeen edessä uuden kappaleen alkamista tarkoittava symboli. Käsikirjoituksessa sanan "keritä" kohdalla: keritäh Käsikirjoituksessa sanojen "päivyt päästä" kohdalla: päivyt|päästäh Käsikirjoituksessa: opetah Käsikirjoituksessa: pihoilta pesiltä Käsikirjoituksessa: Saatah Käsikirjoituksessa: Ilmoillen Käsikirjoituksessa: Päiveä'ä Sanaa muokattu käsikirjoituksessa ja päädytty muotoon "ihoamahan". Käsikirjoituksesta yliviivattu säe tämän säkeen edeltä. Poistetusta säkeestä ei saa selvää. Käsikirjoituksessa: ponnistihen Käsikirjoituksessa: käännältihen Käsikirjoituksessa: Päiveä'ä Sanaa muokattu käsikirjoituksessa ja päädytty muotoon "ihoamahan". Käsikirjoituksessa: Kappehesta Käsikirjoituksessa tämän säkeen jälkeen: Siitä syntyi Ilmarinen / Yh’estä vatsan väestä / Syntyi päiveä’ä jäl’estä / Wäinämöinen yötä ennen